Birkenbaum julmistui.
»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada pois piilopaikastaan.
»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin maksakaamme hänelle kalojen hinta.»
Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin. Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.
Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki pelastuksen toivo olisi kadonnut.
Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.
Karlen, joka oli seisonut Birkenbaumin vieressä, tarttui tämän käteen.
»Pelkäätkö?» sanoi Birkenbaum ja koetti hymyillä.
Poikasen siniset silmät, täynnä kipeätä tuskaa, katsoivat nuorukaiseen.
»Jää luultavasti — — luultavasti…»