»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»
»Minä jään sinun luoksesi.»
»Pysy mieluummin isäntiesi, Daudan ja Janiksen luona.»
»En, haluaisin mieluummin…»
»No, miten tahdot.»
Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.
Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi onnettomuustoverikseen.
»Vapiseeko sinun sydämesi, mitä?» kysyi Birkenbaum, jotain vain sanoakseen.
»Ei. Minusta tuntuu… en oikein tiedä … sydän ikäänkuin kutistuu kokoon… sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua… mutta en tiedä.»
Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän aikaa, kysyi hän sitten: