Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun tuskallinen tuli.
»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»
Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet silmät.
Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.
Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.
»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden
Birkenbaumin sivulle.
»Ei mitään!»
»Mutta siinähän oli vielä jokseenkin paljon.»
»Sen join eilen illalla.»
»Joit kaikki?»