»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut…»
»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»
Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla, että mies turhaan taistelee vastaan.
»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran — sinä ilkiö… Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti, että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! … Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle juottanut… Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi tehnyt?»
Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen kättä.
»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? … Sinä uskot, että poika kuoli, Jumalan hänelle määräämän kuoleman? … Niin, kalpene vain — — kalpene vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet, mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»
Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten metsään.
Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin. Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot, nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna tässä samassa paikassa…
Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä humu tuolla syntyy? … Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.
»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä kuuluu vastaus: