»Niin, puhun pikku Matihsesta — hänhän oli esteenä…»
»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»
»Mutta niinhän sinä sanoit», huudahtaa emäntä ja kalpenee.
»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä, kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni. Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä rakas kuin pieni veli.»
Miehen ääni vapisee hiukan, hän vaikenee.
»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy kieltoosi?»
»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut, mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat häämme.»
Kahrl aikoo mennä.
»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä hylkäät minut, otat toisen… Marija Kahrklenin… Kahrl, silloin täytyy minun kuolla.»
»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla alkavat meitä tarkastaa.»