»Mistä minä tiesin, että tahdoit tavata minua.»
»Etkö tiennyt? Eikö emäntäsi ole kertonut sinulle, että kävin teillä?»
»Sen hän kertoi. Mutta luulin — — —.»
Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.
»Mitä sinä luulit?»
»No luulin, että asia on päättynyt.»
»Päättynyt? … Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä, joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!… Rakas Kahrl, tule Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen…» Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin tähden — — —.
»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden, »nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun esteen. Ehkäpä voinkin?»
»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta… Silloin kun olin luonasi, mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»
»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut vastustamisensa.