»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään
Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.
Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat. Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen asiansa selväksi.
Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.
Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä, poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin kanssa on täyttynyt.
»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»
»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? …»
Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat, niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.
»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä leikinlaskija.»
»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän markkinoille, myin sen, join margritschia… Olen nähnyt sinutkin ainakin kymmenen kertaa.»
»Etkä tullut luokseni?»