Ja uudelleen kuuluu pari käsittämätöntä, korisevaa ääntä.
Silloin katsahtaa Raudupin emäntä pikaisesti ympärilleen.
Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta? Ei, ei kukaan… Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.
Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä, räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs kvirikviri ja lintu häviää.
Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä. Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut makaavan, kylmänä ja äänettömänä… Miksi et iloitse siitä emäntä, miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset — voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema… Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro, että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit… Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan? Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum, joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa… Hän lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä, Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? … Hän pakenee, hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet kamariisi ja avaa hänelle kaappisi… Noin paljon? Täytyykö sinun miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! … Ja nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit niin tehdä…
* * * * *
Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi, kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut. Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen, jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen. Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta. Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies, voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja lohduttaa häntä…
Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta, jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen. Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.
Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa, että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on vaimoihminen.
Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona. Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy puhdistaa.»