Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä. Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee, ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää… Ja oletko muuten varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko, jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»
Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin lähestyy onnettomuus päivä päivältä.
* * * * *
Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.
Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii se jossain lähistöllä.
Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä — vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.
Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut kaivoon.
»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä henkensä.
Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.
»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen, heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.