* * * * *
Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain muuttunut aivan toiseksi.
Äiti on tullut ystävällisemmäksi lapselleen.
Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän kaiken rauhassa tapahtua.
»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan. Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti hoivaansa.»
Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään. Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee hieno punakin.
Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.
Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee täydellinen ompelija… kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein teräväksi — — —
Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan kierii… ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse helvetissä.
— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin. Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa. Kahrlia rakastaisin… Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle. Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!… Minä ravistan sen vielä päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia… Ellei lapsi pian kuole voi vielä tapahtua onnettomuus … Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä? Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi, mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen kuolemansa minua kyllä…