"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus "heillä oli kymmenet käskyt… Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"
Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoista vuotias tyttö, hyvä, oppivainen ja siveä — ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja potki kuin metsäkissa.
"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti, "tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran — teidän Pahan paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu kala, se sinä olet, sinä joka sanoit etten minä milloinkaan tulessa palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua kaikkien olevien esineiden Jumala!"
Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dragaran rumpu mölisi riemuten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli nyt neljännes penikulma kuohuvata virtaa.
"Eilen", valitti Justus "hän oppi koulussa kirjaimet — Voi! Tämä on saatanan työtä!"
Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takin hiansa ylemmäksi päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vastaan. Sille paikalle syntyi hehkuvan punanen täplä Valkoseen ihoon.
"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä luulinkin."
"Mitä se on?" kysyi Justus.
"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessus oli kentauri, jonka
Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä
suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta…
Mistä te saitte aineet tähän kankaasen?"
"Athon Daze neuvoi pojille kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi
Justus.