Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevana. Se tyynnytti häntä ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen käyvän iloisemmaksi, arveli hän että tuo "raakalainen ja kovin sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli — että englantilainen oli luvannut rakastaa Lispethiä vaan tyynnyttääkseen häntä — että hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että se oli väärin ja sopimatonta, että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka paitsi sitä oli luvannut naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi että kaikki tuo oli vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen palajavan takasin.
"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.
"Me sanoimme sen vaan tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.
"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"
Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään. Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson poikki ja palasi takasin puettuna kuin vuoristolaistyttö — inhoittavan likasena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.
"Minä aion mennä takasin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette surmanneet Lispethin. Jälellä on vaan vanhan Jadehin tytär — paharin tytär ja Tarka Devin palvelija. Te olette kaikki pettureita, te englantilaiset."
Kun lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien luo, oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takasin.
Hän liittäytyi omaan likaseen kansaansa intohimoisesti ikäänkuin hän olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka hän oli elänyt heistä erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan kanssa, joka löi häntä, kuten paharien tapana on, ja hänen kauneutensa kuihtui pian.
"Ei löydy mitään lakia, jonka mukaan me voimme laskea pakanoiden oikkuja", sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen että Lispeth aina sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden että Lispeth oli otettu englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.
Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti englannin kieltä ja kun hän oli kyllin juovuksissa saattoi häntä joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.