Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä matkustaa viisikymmentä penikulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan. Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot — semmoiset, jommoisia maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa oli kuin vaalea norsunluu ja hän oli heimoonsa verraten erittäin valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät ja ellei hän olisi käynyt puettuna inhoittavan rumaan karttuunaan, jota lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui tapaamaan hänet vuoren rinteellä.
Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat että hänestä oli tullut memsahib, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva ei tiennyt mihin hän häntä käyttäisi. Eihän sitä voi panna viiden jalan ja kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppia pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat, ja kävi päivä päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan" palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi. Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen nykyisissä oloissaan.
Kun matkustajia — niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan — tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneesensa, sillä hän pelkäsi että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin muuanne tuntemattomaan maailmaan.
Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kun hän oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten neitosten — puolitoista penikulmaa jalkasin ja sitten ratsastaen takasin. Hän taivalsi kaksi ja kolmekymmentä penikulmaa edes takasin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan välillä. Tällä kertaa hän palasi takasin vasta pimeässä kiiveten alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: — "Tämä on minun mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me hoidamme häntä nyt huolellisesti ja kun hän tulee terveeksi, niin teidän miehenne vihkii meidät."
Tämä oli ensimmäinen kerta kuin Lispeth ilmaisi mietteitään aviokysymyksessä ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta miehestä sohvalla. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin. Hän hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.
Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti, kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla hyvin suuri määrä ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei voinut ymmärtää miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa. Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän aikoi vaan hoitaa englantilaista kunnes tämä paranisi kylliksi voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.
Pari viikkoa sairastettuaan helponlaista kuumetta ja tulehdusta englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajata ja hänen rouvaansa sekä Lispethiä — varsinkin Lispethiä — heidän ystävyydestään. Hän oli Itämailla matkustaja, niin hän kertoi — siihen aikaan ei vielä puhuttu maanpallon kiertäjistä kun Penisular & Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori ja pieni — ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja ja perhosia Simlan vuoristossa. Siitä syystä ei kukaan Simlassa tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa ja pakenivat. Hän aikoi mennä takasin Simlaan, jahka hän nyt hiukan voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.
Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vaan kokoeli voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä hänen rouvansa neuvoista. Viimeksi mainittu vihdoin päätti puhua englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan. Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi että tuohan oli kovin sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti käyttäytyisi varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella Lispethin kanssa ja kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi paljon että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin onnellinen nämät kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota hän rakasti.
Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Nankundaan saakka kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja — mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään - ja hän oli pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takasin naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva. Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista penikulmaa vuorien poikki käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takasin naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän itki Narkundan harjulla kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä Muttianin tielle.
Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takasin naiman minut. Hän meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takasin". Kahden kuukauden kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jonka kanssa Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä missä hänen englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan aikonutkaan palata takasin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.