"Aiotteko te viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja levottomana.
"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitte syömme teidät myöhemmin." "Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö toisia miehiä."
Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: — "Ja jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen. Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"
Alkuasukasten kieltä — Wee Willie Winkie osasi kolmeakin — tuo poika helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.
Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: — "Voi teitä hullut miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkosen sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko laakson. Meidän kylät ovat laaksossa ja me emme pääse pakoon. Tuo rykmentti on täynnä piruja. He potkasivat Khoda Yarin kylkiluut poikki kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta, niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä kunnes ei mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän Jumalansa, ja he eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle pahaa."
Se oli Din Mahommed, everstin virasta erotettu tallirenki, joka täten mielet käänsi ja nyt seurasi kiivas ja vihanen keskustelu. Wee Willie Winkie seisoi ylempänä kuin miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vaan tietäisi hänen pulastaan.
Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:teen rykmenttiin, vaikka kyllä everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisin ajaen ylös jokaisen huonekorpraalin, jonka vaan tapasi. "Ylös pojat! Jotain on tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.
"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut", jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä Pathanit jo ovat ottaneet hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran toiselle rannalle."
"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun virran yli!"
Sitten E-komppania, useimmat paitahiasillaan, kiiruhti pelastamaan kallista henkeä, jälkijoukon karttaessa hikoilevaa kersanttia kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä kun 195:n rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.