Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi laukausta.
"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He eivät saa nähdä meitä pojan luona!"
Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.
"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"
Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss Allardycen helmaan.
195:n rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.
Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä antoi hänelle anteeksi arestista karkaamisen, niin luvattiin hänelle hyväkäytösmerkki niin pian kuin vaan äiti ennättäisi ommella sen hänen takkinsa hiaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka sai hänet ylpeilemään pojastaan.
"Hän oli sinun omaisuutesi Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie, osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti tulisi minua hakemaan kun minä lähetin Jackin kotiin."
"Sinä olet sankari, Winkie" sanoi Liinakko — kerrassaan sankari!"
"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am Will'ams."