Ennen muinoin eli Simlassa hyvin kaunis tyttö, köyhän mutta kunnioitettavan piiri- ja istuntotuomarin tytär. Hän oli hyvä tyttö, mutta eihän hän voinut sille mitään, että hän tunsi voimansa ja osasi sitä käyttää. Hänen mammansa oli hyvin levoton tyttärensä tulevaisuudesta, niinkuin kaikkien hyvien mammojen tulisi olla.
Kun mies on komisaario ja naimaton ja saattaa kantaa takissaan kullalla ja emaljilla ympäröittyjä jalokivikoristeita, suuria kuin sylttitortut, ja saa kulkea ovesta ennen kaikkia muita paitsi neuvoston jäseniä ja alikuvernööriä ja varakuningasta, niin semmoisen miehen kanssa maksaa vaivaa mennä naimisiin. Niin ainakin naiset sanovat. Siihen aikaan oli Simlassa komisaario, joka oli, kantoi ja teki kaiken sen, minkä juuri luettelimme. Hän ei ollut kaunis mies — hän oli ruma — rumin mies koko Aasiassa, kahdella poikkeuksella. Hänen kasvonsa olivat sellaiset, että maksoi vaivaa uneksia niistä ja sitten koettaa kovertaa niitä piipun koppaan. Hänen nimensä oli Saggott — Barr-Saggot — Anthony Barr-Saggott ynnä sen jälkeen kuusi arvonimikirjainta. Virallisessa suhteessa hän oli parhaita miehiä koko Intiassa. Yhteiskunnallisessa suhteessa hän oli kuin imarteleva gorilla.
Kun hän käänsi huomionsa Miss Beightoniin, niin Mrs. Beighton, luulen ma, itki ilosta, kun kohtalo oli suonut hänelle semmoisen palkinnon hänen vanhoilla päivillään.
Mr. Beighton ei virkkanut mitään. Hän oli huoleton mies.
Komisaario on aina hyvin rikas. Hänen palkkansa on suurempi kuin saiturikaan voi uneksia — se on niin ääretön, että hän voi säästää kihnustella siinä määrin, että neuvoston jäsenkin melkein joutuisi pahaan maineesen semmoisesta. Useimmat komisaariot ovat ahneita; mutta Barr-Sagott oli poikkeus. Hänen vieraanvaraisuutensa oli kuninkaallinen, hänen hevosensa mainioita ja hän piti tanssiaisia, sanalla sanoen, oli hyvin tärkeä henkilö maakunnassa ja esiintyikin semmoisena.
Lukijan tulee muistaa, että kaikki nämä tapahtumat, joista nyt kerron, tapahtuivat melkein esihistoriallisena aikana Brittiläis-Intialaisessa historiassa. Löytyy ehkä vielä ihmisiä, jotka muistavat sen ajan, jolloin kaikki pelasivat krokettia ennenkuin lawn-tennis vielä oli keksitty. Te voitte uskoa minua kun sanon, että oli aika ennen sitäkin, jolloin ei krokettipelikään vielä ollut keksitty ja jolloin joutsella ampuminen — joka uudestaan tuli muotiin Englannissa vuonna 1844 — oli yhtä suurena maan rasituksena kuin lawn-tennis tätä nykyä. Ihmiset haastelivat silloin oppineesti "nuolen kantamista", "harhaanampumisesta", "sisään kääntyneistä kaarista", "56-punnan kaarista", "taantuvista" taikka "itse vaikuttavista kaarista", aivan niinkuin me nyt puhumme "vauhdista", "pallon kiidättämisestä ennen maahan tuloa", "verkkoon heitosta", "palautuksesta" ja "16 luodin heittoverkoista".
Miss Beighton ampui vallan taivaallisesti naisten ampumamatkan — s.o. 180 jalkaa — ja yleisesti tunnustettiin, että hän oli paras naisampuja Simlassa. Häntä sanottiin "Tara Devin Dianaksi".
Barr-Saggott osoitti hänelle suurta kohteliaisuutta ja, kuten jo mainitsin, hänen äitinsä sydän riemuitsi siitä ja tunsi itsensä ylennetyksi. Kitty Beighton otti asiat tyynemmin. Se oli kyllä hupaista, että komisaario, jolla oli arvonimikirjaimia nimensä jälessä, erityisesti liehakoi häntä ja muitten tyttöjen sydämet olivat täynnä kateutta. Mutta siitä ei päässyt mihinkään, että Barr-Saggott oli vallan tavattoman ruma, ja kaikki hänen koristelemiskokeensa tekivät hänet kahta kauheammaksi. Häntä ei syyttä sanottu "Languriksi" — joka merkitsee harmaa apina. — Kitty arveli, että oli vallan hauskaa pitää häntä orjanaan, mutta vielä parempi oli karata hänen luotaan vallattoman Cubbonin luo — hän oli rakuunaupseeri Umballasta — kaunisnaamainen poika, jonka tulevaisuustoiveista ei ollut paljon tietoa. Kitty piti Cubbonista hiukan tavallista enemmän. Cubbon taas ei hetkeäkään koettanut peittää sitä, että hän oli suin silmin rakastunut Kittyyn; hän oli näet suora poika. Kitty siis tuon tuostakin pakeni Barr-Saggottin juhlallista liehakoimista nuoren Cubbonin seuraan ja sai tietysti toria mammaltaan. "Mutta äiti kulta", sanoi hän, "Mr. Saggott on niin — niin hirveän ruma, näetkös!"
"Rakas lapseni", sanoi Mrs. Beighton hurskaasti, "emmehän me voi olla toisenlaisia kuin kaikkivaltias Luoja on meidät luonut. Paitsi sitä sinä joudut korkeampaan säätyyn kuin oma äitisi! Ajattele sitä ja ole järkevä."
Kitty nyrpisti pikku nenäänsä ja lausui epäkunnioittavia sanoja korkeasta säädystä, komisaarioista ja avioliitosta. Mr. Beighton siveli tukkaansa, sillä hän oli huoleton mies.