Silloin minä kysäsin: — "Mutta mikä sai Suddhoon vetämään minua samaan puuhaan? Tietysti minä voin puhua sinetin kaivertajalle ja hänen täytyy maksaa takasin. Koko juttu on lapsen lorua — häpeällistä — ja järjetöntä."
"Suddhoo on vanha lapsi", sanoi Janoo. "Hän on elänyt katolla nämät seitsemänkymmentä vuotta ja on yhtä järjetön kuin vuohen vuona. Hän haki teidät tänne ollakseen varma siitä, ettei hän rikkonut sen sirkarin (maakunnan) lakia, jonka suolaa hän on syönyt vuosikausia. Hän jumaloi tomuakin sinetin kaivertajan jalkain alla ja tuo lehmän nielijä on kieltänyt häntä menemästä poikansa luo. Mitä Suddhoo tietää teidän laistanne ja salamapostista? Minun täytyy katsella vaan kuinka hänen rahansa päivä päivältä luiskahtavat tuolle valehtelevalle konnalle alikerrassa."
Janoo polki jalkaansa lattiaan ja melkein itki harmista. Suddhoo taaskin vaikeroi ryijyn alla nurkassa ja Azizun koetti auttaa piipun vartta hänen vanhaan suu parkaansa.
Sillä kannalla asiat ovat nyt. Ajattelemattomasti olen minä auttanut ja kehoittanut sinetin kaivertajaa petkuttamaan itselleen rahaa vääryydellä, mikä on kielletty 420:ssä luvussa Intian rikoslaissa. Minä en siitä syystä voi tehdä mitään tässä asiassa. Minä en voi ilmoittaa asiata poliisille. Mitkä todistajat todistaisivat ilmoitukseni oikeiksi? Janoo kieltää järkähtämättä ja Azizun on hunnulla peitetty vaimo jossakin lähellä Bareillyä — kadonneena tähän meidän laajaan Intiaan. Enkä minä liioin voi itse ottaa lakia omiin kouriini ja puhua sinetin kaivertajalle, sillä minä olen varma siitä, että Suddhoo epäilisi minua ja paitsi sitä Janoo varmaan tulisi myrkytetyksi, sillä hänen velkansa leipurille sitoo häntä kiireestä kantapäihin. Suddhoo on vanha narri, ja joka kerta kuin me tapaamme toisemme mutisee hän tuon minun järjettömän leikkipuheeni, että hallitus ennemmin suosii ja yllyttää taikatemppujen käytäntöä kuin kieltää. Hänen poikansa on terve nyt, mutta Suddhoo on täydellisesti sinetin kaivertajan vallassa ja tämän neuvoja hän seuraa kaikissa toimissaan. Janoo näkee, kuinka nuo rahat, jotka hän aikoi viekotella Suddhoolta, joka päivä luiskahtavat sinetin kaivertajalle ja hän käy päivä päivältä yhä kiukkuisemmaksi ja synkemmäksi.
Hän ei milloinkaan virka asiasta mitään, sillä hän ei uskalla, mutta ellei mikään estä häntä, niin minä pelkään että sinetin kaivertaja kuolee koleraan — valkoseen arsenikkikoleraan — keskipaikoilla toukokuuta. Ja sillä lailla minä vielä saan mieltäni painamaan murhankin Suddhoon talossa.
Toinen mies.
Aikoja sitten seitsenkymmen luvulla, ennenkuin mitään julkisia rakennuksia oli rakennettu Simlassa ja tuosta leveästä Jakko vuoren ympäri vievästä tiestä ei vielä uneksittukaan, Miss Gaureyn vanhemmat pakottivat tyttärensä naimaan eversti Schreiderlingin. Eversti ei voinut olla paljoa enemmän kuin kolmekymmentä viisi vuotta vanhempi morsiantaan; ja koska hänellä oli palkkaa kaksisataa rupeeta kuussa ja paitsi sitä omia rahoja, niin häntä täytyi pitää sangen varakkaana. Hän oli hyvää sukua ja kylmänä vuoden aikana häntä vaivasi jonkunmoinen keuhkotauti. Kuumalla säällä hän sai usein halvauskohtauksia, mutta hän ei siitä kuollut kumminkaan.
Huomatkaa, että minä en moiti Schreiderlingiä. Hän oli hyvä aviomies oman käsityksensä mukaan, eikä hän ollut pahalla tuulellakaan muuta kuin voidessaan pahoin, joka tapahtui noin seitsemänätoista päivänä kuukaudessa. Hän oli melkein antelias vaimolleen raha-asioissa ja se oli hänen puoleltaan suuri myönnytys. Mutta Mrs. Schreiderling ei kumminkaan ollut onnellinen. Hänet naitettiin ennenkuin hän oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja kun hän jo oli antanut koko pienen sydän parkansa toiselle miehelle. Minä olen unohtanut hänen nimensä, mutta sanokaamme häntä nyt vaan "toiseksi mieheksi". Hänellä ei ollut rahoja eikä tulevaisuuden toiveita. Eikä hän ollut edes kauniskaan; ja minä luulen että hän oli virkatoimissa komisariaatissa. Mutta huolimatta kaikesta tuosta tyttö rakasti häntä hellästi ja he olivat jo vähän niinkuin kihloissa, kun Schreiderling astui esiin ja ilmoitti Mrs. Gaureylle tahtovansa naida hänen tyttärensä. Silloin ensimmäinen kihlaus purettiin — huuhdottiin pois Mrs. Gaureyn kyynelillä, sillä tämä arvoisa nainen hallitsi taloaan itkemällä toisten tottelemattomuutta hänen ylivallalleen ja tuota kunnioituksen puutetta, jota hänen täytyi kärsiä vanhoilla päivillään. Tytär ei seurannut äitinsä esimerkkiä. Hän ei milloinkaan itkenyt. Ei edes hääpäivänäänkään.
Se toinen mies kärsi kohtalonsa ääneti ja tuli siirretyksi huonoimmalle asemalle, minkä ikinä saattoi löytää. Ehkä ilmanala siellä tyynnytti häntä. Häntä vaivasi horkka ja se lienee haihduttanut hänen muut huolensa. Paitsi sitä hänellä oli sydänvika myöskin. Yksi lämsistä oli vikaantunut ja kuume teki sen vielä pahemmaksi. Se näyttäytyi myöhemmin.
Siten kului monta kuukautta ja Mrs. Schreiderling rupesi sairastelemaan. Hän ei kuihtunut verkalleen kuten henkilöt romaaneissa, mutta hän näytti vetävän puoleensa kaikki tautilajit, mitkä milloinkaan ilmaantuvat asemilla, alkaen tavallisesta kuumeesta ja siitä yhä ylöspäin. Hän ei milloinkaan ollut muuta kuin tavallisen sievän näkönen parhaimpinakaan aikoinaan, mutta tauti teki hänet rumaksi. Schreiderling sanoi niin. Hän oli ylpeä siitä, että hän aina uskalsi suoraan sanoa ajatuksensa.