Suddhoo sanoi vihdoin viimeinkin asiansa. Hän kertoi Janoon sanoneen että tässä sirkarissa (maakunnassa) oli olemassa laki, joka kielsi käyttämästä taikakeinoja, sillä asianomaiset pelkäsivät, että taiat voisivat jonakin päivänä tappaa Intian keisarinnan. Minä en tiennyt ollenkaan kuinka tuon lain laita oli, mutta minä arvasin että nyt oli jotain hauskaa tekeillä. Minä sanoin siis, että hallitus ei suinkaan kieltänyt taikakeinoja, vaan päin vastoin suuresti kehoitti niitä käyttämään. Valtion korkeimmat virkamiehet itse käyttivät taikatemppuja. (Jollei valtion rahastojen virallisissa laskuissa ole käytetty taikatemppuja, niin minä en ymmärrä mitä ne ovat). Sitten rohkaistakseni häntä vielä enemmän minä sanoin että jos tässä oli kysymys toimittaa jadoo, niin minulla ei ollut ollenkaan mitään vastaan antaa siihen apuani ja suostumustani, ja minä kyllä katsoisin, että toimitettaisi puhdas jadoo — valkonen taikatemppu, joka on eroitettava saastaisesta jadoosta, mikä tappaa ihmisiä. Siinä meni pitkä aika ennenkuin Suddhoo myönsi, että hän juuri siitä syystä oli pyytänyt minua tulemaan. Sitten hän kertoi minulle vavahdellen ja vapisevalla äänellä, että se mies, joka sanoi kaivertelevansa sinettejä, oli poppamies mitä puhtainta laatua; että tämä joka päivä toi Suddhoolle uutisia hänen sairaalta pojaltaan Peshawarissa nopeammin kuin salama iskee, ja että sitten kirjeistä aina kävi selville, että nämä uutiset olivat tosia. Sitten hän vielä oli sanonut Suddhoolle, että suuri vaara uhkaa poikaa, mutta sen voisi estää puhtaalla jadoolla ja suurella rahasummalla tietysti. Minä aloin jo oivaltaa asian laidan ja sanoin Suddhoolle, että minä myöskin ymmärsin hiukan länsimaissa käytettyä jadoota ja tulisin kyllä hänen taloonsa tarkastamaan, että kaikki tapahtuu säännöllisesti ja oikeassa järjestyksessä. Me läksimme yhdessä matkaan ja Suddhoo kertoi minulle tiellä, että hän jo oli maksanut sinettijen kaivertajalle noin sata taikka kaksisataa rupeeta ja tämän iltainen jadoo maksaisi vielä kaksisataa rupeeta lisää. Ja se oli polkuhinta, sanoi hän, hänen poikaansa uhkaavan vaaran suuruuteen nähden; mutta minä en luule, että hän kuitenkaan ajatteli niin.
Kaikki valkeat olivat sammutetut talon edustalla, kun me saavuimme sinne. Minä kuulin kamalata mölinää sinetin kaivertajan puodista, aivan kuin joku olisi voivotellut hengen heitossa. Suddhoo värisi kovasti ja kompuroidessamme ylös portaita hän kertoi minulle, että jadoo oli alkanut. Janoo ja Azizun tulivat meitä vastaan portaiden päässä ja sanoivat minulle, että jadoo tulisi toimitettavaksi heidän huoneissansa, koska näet siellä oli enemmän tilaa. Janoo on vapaamielinen nainen. Hän kuiskasi minulle että koko jadoo oli vaan keino, jolla koetettiin petkuttaa rahoja Suddhoolta ja että sinetin kaivertaja joutuisi hyvin kuumaan paikkaan kuoltuaan. Suddhoo melkein itki pelvosta ja vanhuuden heikkoudesta. Hän kulki edes takasin hämärässä huoneessa, mainiten yhä uudelleen poikansa nimen ja kysyen tuon tuostakin Azizunilta eikö sinetin kaivertajan sietäisi hiukan alentaa palkkavaatimuksiaan, kun asia koski hänen omaa hyyri-isäntäänsä. Janoo työnsi minut varjoon seinään koverretun holvi-ikkunan komeroon. Luukut olivat kiinni ja huonetta valaisi vaan hiukan tuikkiva öljylamppu. Minua ei yhtään voinut nähdä, kun vaan pysyin hiljaa.
Hetkisen kuluttua taukosi mölinä alikerrassa ja me kuulimme askeleita portailla. Se oli sinetin kaivertaja. Hän seisahtui ulkopuolelle ovea — kun samassa rottakoira rupesi haukkumaan ja Azizun hapuili vitjoja — ja käski Suddhoon sammuttaa lampun. Siitä syntyi pilkkosen pimeä paitsi punasta hehkua kahdesta huquasta, joita Janoo ja Azizun polttivat. Sinetin kaivertaja tuli sisään ja minä kuulin kuinka Suddhoo heittäytyi lattialle ähkien. Azizun pidätti henkeään ja Janoo vetäytyi vuoteelle vavahdellen. Silloin kuului metallipalasten helinä ja vaalean sinisen vihreä liekki leimahti lähellä lattiata. Se valaisi juuri paraiksi niin paljon, että saattoi nähdä Azizunin kyyristyneenä huoneen nurkkaan rottakoira sylissä, Janoon kädet ristissä, eteenpäin kumartuneena vuoteen laidalla istumassa, Suddhoon, kasvot alas painettuina väristen, ja sinetin kaivertajan.
Minä toivon, etten elämässäni enää näe toista semmoista miestä kuin tuo sinetin kaivertaja. Hän oli alasti vyötäisiin saakka ja hänen päässään oli valkosista jasmiineista kiedottu seppele, paksu kuin miehen ranne. Vyötäisille oli kääritty punertava vaate ja kummassakin nilkassa oli teräsrengas. Siinä ei ollut mitään kammottavaa. Miehen kasvot, ne ne panivat minun värisemään. Ensiksikin ne olivat sinertävän harmaat. Toiseksi hän oli vääntänyt silmänsä nurin, niin että valkuaiset vaan olivat näkyvissä; ja kolmanneksi nuo kasvot olivat vallan pirulliset — aaveen tapaiset — täydellinen vastakohta tuolle sileänaamaiselle, inhoittavalle vanhalle lurjukselle, joka päivät pitkään istui sorvauspenkkinsä ääressä alakerrassa. Hän makasi vatsallaan, kädet väännettyinä ristiin selän taakse, ikäänkuin hänet olisi sidottuna viskattu siihen. Pää ja kaula olivat ainoat ruumiinosat, jotka eivät olleet kiinni lattiassa. Ne muodostivat melkein suoran kulman ruumista vastaan, aivan niinkuin hyökkäystä aikovan lasisilmäkäärmeen pää. Se oli kamalata. Huoneen keskessä paljaalla savilattialla oli suuri, syvä messinkiastia, jossa leimusi himmeä sinisen vihreä liekki aivan kuin yölamppu. Tämän astian ympäri mies lattialla mateli kolmeen kertaan. Kuinka hän sen saattoi tehdä, sitä minä en ymmärrä. Minä näin lihaksien nousevan ja laskevan aaltomaisesti pitkin hänen selkärankaansa, mutta muutoin en huomannut mitään liikettä. Pää näytti olevan ainoa elävä osa hänen ruumiistaan, paitsi noita verkalleen kohoavia ja laskevia selkälihaksia. Janoo hengitti vuoteella seitsemänkymmentä kertaa minuutissa. Azizun peitti silmänsä käsillään ja vanha Suddhoo itki itsekseen, nyppien likaa, joka oli tarttunut hänen valkoseen partaansa. Hirveintä oli, että tuo mateleva, kiemurteleva olento ei päästänyt vähintäkään ääntä — kiemurteli vaan! Ja arvelkaa, että tuota kesti kymmenen minuuttia ja samalla rottakoira vinkui, Azizun vapisi, Janoo läähätti ja Suddhoo itki.
Minä tunsin, että hivukset nousivat pystyyn päässäni ja sydämeni jyski kuin höyrykone. Onneksi sinetin kaivertaja näytti oikean karvansa kaikkein vaikuttavimmalla tempullaan ja saattoi minut jälleen tyyntymään. Kun hän oli lopettanut tuon ihmeellisen matelemisensa, kohotti hän päänsä lattiasta niin korkealle kuin suinkin taisi ja sieraimista syöksyi tulta. Minäpä satun tietämään, miten tuommoinen tulen syökseminen tapahtuu — osaan sen tempun tehdä itsekin — niin että se tyynnytti minua. Koko homma oli petosta. Jos hän olisi jatkanut vaan tuota matelemistaan koettamatta suurentaa vaikutusta, niin taivas tiesi mitä minä olisinkaan uskonut. Molemmat tytöt huusivat nähdessään tulen liekin ja, hänen päänsä pudota jymähti leuka edellä lattiaan, muun ruumiin viruessa liikkumatta, käsivarret ristissä takana. Nyt seurasi runsaasti viiden minuutin paussi, jolla ajalla sinisen vihertävä liekki sammui. Janoo kumartui laittamaan toista nilkkarengastaan ja Azizun käänsi kasvonsa seinään päin ottaen rottakoiran syliinsä. Suddhoo ojensi vaistomaisesti kätensä Janoon huquaa kohti ja Janoo työnsi sen lattian poikki hänelle. Juuri ruumiin yläpuolella seinällä riippui kaksi kuningattaren ja Walesin prinssin heleäväristä kuvaa pahviraameissa. Ne katselivat näyttelyä ja minusta tuntui niinkuin ne vielä olisivat enentäneet tuon kaiken omituista vaikutusta.
Juuri kun hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ruumis käännähti ympäri ja vyöri astian luota toiselle puolen huonetta jääden sinne makaamaan selälleen. Astiasta kuului hiljainen "pulp" — aivan samanlainen molahdus kuin syntyy kalan ottaessa kiinni kärpästä — ja viheriäinen valo astian keskessä leimahti jälleen.
Minä tähystelin astiata ja näin veden pinnalla kelluvan kuivan, ryppyisen, mustan hindulaislapsen pään — silmät ja suu auki ja päälaki paljaaksi ajettu. Tämä oli vielä inhoittavampaa kuin mateleminen, sillä se tuli niin äkkiä. Meillä ei ollut aikaa virkkaa sanaakaan, ennenkuin pää rupesi puhumaan.
Lukekaa vaikka Poen kertomus magnetiseeratun kuolleen miehen äänestä, niin ette sittenkään ymmärrä puoliakaan, kuinka hirvittävätä tuon pään ääni oli. Joka sanan välillä oli yksi tai kaksi sekuntia ja itse äänessä kaikui jonkunmoinen "ring-ring-ring" aivan kuin kellon kilinä. Se kaikui hitaasti monta minuuttia, aivan kuin puhellen itsekseen, ennenkuin kylmä hiki minusta rupesi haihtumaan. Sitten minä älysin asian luonnollisen selityksen. Minä katselin oven edessä makaavaa ruumista ja huomasin erään lihaksen juuri kaulan ja hartioitten rajalla liikkuvan säännöllisesti, vaikk'ei sillä lihaksella ole mitään tekemistä ihmisen luonnollisessa hengittämistoiminnassa. Koko laitos oli egyptiläisten kotijumalain huolellinen jäljennös, jommoisista joskus saa lukea, ja ääni oli mitä oivallisinta ja hämmästyttävintä vatsassa puhumista. Koko tällä ajalla pää hiljaa kellui astian laitaa vasten puhuen. Se kertoi Suddhoolle, joka paikalla taas rupesi vaikeroimaan, hänen poikansa sairaudesta ja kuinka tuo sairaus oli kehittynyt aina tähän iltaan saakka. Minä tulen aina kunnioittamaan sinetin kaivertajaa siitä, että hän niin tarkkaan seurasi Peshawarista tulleiden sähkösanomien aikaa. Se kertoi vielä, että taitavat lääkärit yöt päivät hoitivat sairasta ja että hän vähitellen paranisi, jos tuo mahtava poppamies, jonka palvelija astiassa kiikkuva pää oli, saisi kaksinkertaisen palkan.
Tässä juuri ilmaantui erehdys taiteelliselta kannalta nähden. Se on kerrassaan järjetöntä pyytää sovitun maksun lisäämistä kaksinkertaiseksi semmoisella äänellä, jommoisella Lazarus lienee puhunut noustessaan kuolleista. Janoo, jolla on tosiaankin miehen järki, vaikka hän on vaimo, huomasi tuon yhtä pian kuin minäkin. Minä kuulin hänen ylenkatseellisesti jupisevan: "Asli nahin! Fareib!" ja juuri kun hän sen oli sanonut sammui valkea astiassa, pää lakkasi puhumasta ja me kuulimme oven sarantojen narisevan. Sitten Janoo iski valkean tulitikulla, sytyttäen lampun ja me näemme että pää, astia ja sinetin kaivertaja olivat poissa. Suddhoo väänteli käsiään ja vakuutti jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi, että vaikka hänen iankaikkinen autuutensa siitä riippuisi, niin hän ei voisi hankkia toista kahtasataa rupeeta. Azizun oli melkein hysteerinen nurkassaan. Janoo taasen istui tyynenä vuoteella ja rupesi keskustelemaan, että eiköhän liene kaikki ollut vaan bunao eli petostemppu.
Minä selitin niin paljon kuin taisin sinetin kaivertajan jadoosta, mutta hänen todistustapansa oli paljoa yksinkertaisempi: — "Semmoinen loitsiminen, joka aina pyytää lahjoja, ei ole mitään oikeata loitsimista", sanoi hän. "Minun äitini sanoi minulle, että ainoa tehokas lemmen juoma on se, joka annetaan vaan rakkaudesta. Tuo sinetin kaivertaja on valehtelija ja piru. Minä en uskalla puhua enkä tehdä mitään enkä ryhtyä mihinkään, sillä minä olen velkaa Bhagwan Dassille, leipurille, kahdesta kultasormuksesta ja raskaasta nilkkarenkaasta. Minun täytyy ostaa ruokani hänen puodistaan. Sinetin kaivertaja on Bhagwan Dassin ystävä ja hän myrkyttäisi minun ruokani. Tuota hullua jadoota on kestänyt jo kymmenen päivää ja se on maksanut Suddhoolle monta rupeeta joka ilta. Sinetin kaivertaja käytti ensin mustia kanoja, sitruuneja ja mantrasia. Hän ei milloinkaan ennen näyttänyt meille mitään semmoista kuin tänä iltana. Azizun on hupsu ja kohta hänestä tulee purdahnashin. Suddhoo on jo kadottanut voimansa ja järkensä. Arvelkaa nyt! minä olin toivonut saavani Suddhoolta monta rupeeta hänen eläessäänkin ja paljon enemmän vielä hänen kuoltuaan; ja nyt tuo hupsu tuhlaa kaikki rahansa sinetin kaivertajalle, tuolle paholaisen ja aasin tamman sikiölle!"