Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo, otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita. Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme liian myöhään! — Niinkuin rotta komerossaan! — Voi kurja raukka!"
Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen, everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa kuolleena, kun me saavuimme sinne.
Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina lopetettuani joka arkin majuurille.
Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei jaksanut kantaa" — "iäksi tahratusta kunniasta" — "rikollisesta hulluudesta" — "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme. Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä, kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.
Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi: "Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän nyt pitää tehdä?"
Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"
Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni — kun me laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen, kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen sairaudessaan — meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku valheita — ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku — ja majuuri sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.
Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme pojan kellon, medaljongin ja sormukset.
Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."
Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä oli vielä jäljellä.