Hän kuljeskeli iltapäivisin rumpalipojan seurassa ulkona, ja toveriltaan hän kuuli vain muutamia jonninjoutavia sanoja, jotka tuntuivat olevan enimmäkseen valkoisen miehen sadatuksia. Kim tunsi ja inhosi niitä jo entisestään. Poika suuttui hänen vaiteliaisuuteensa ja välinpitämättömyyteensä ja pieksi häntä, mikä myöskin oli varsin luonnollista. Rumpalipoika ei välittänyt vähintäkään niistä kauppakojuista, joita oli leirin rajojen sisäpuolella. Hän nimitti kaikkia alkuasukkaita "neekereiksi", ja palvelijat samoin kuin siivoojatkin vastasivat siihen mitä inhottavimmilla haukkumasanoilla, mutta niitä hän ei ymmärtänyt, varsinkaan kun nämä osasivat käyttäytyä muka kunnioittavasti. Tämä oli Kimille jonkinlaisena hyvityksenä aiemmasta selkäsaunasta.
Neljännen päivän aamuna kohtasi rumpalipoikaa ansionmukainen rangaistus. He olivat yhdessä lähteneet Umballan kilpa-ajoradalle päin. Poika palasi yksinään itkien ja toi sellaisen tiedon, että nuori O'Hara, jolle hän ei mitään erikoista ollut tehnyt, oli huutanut eräälle punapartaiselle neekerille ja että neekeri oli sivaltanut häntä kummallisella ruoskalla, ottanut O'Haran satulaansa ja vienyt hänet nelistäen pois.
Nämä tiedot tulivat isä Viktorin korviin, ja tämä venytti pitkäksi jo muutenkin pitkän ylähuulensa. Hän oli ennestään tarpeeksi hölmistynyt saatuaan Benaresin Tirthankers-temppelistä lähetetyn kirjeen, joka sisälsi hindulaisen pankkiirin antaman kolmensadan rupeen pankkiosoituksen ja eriskummaisen rukouksen "Kaikkivaltiaalle Jumalalle". Laama olisi ollut vieläkin oudostuneempi kuin pappi, jos hän olisi tiennyt, kuinka basaarikirjuri oli englanninkielelle sovittanut hänen ajatuksensa "ansion saavuttamisesta".
— Pimeyden voimien nimessä! Isä Viktor hypisteli pankkiosoitusta. — Ja nyt hän on mennyt tiehensä jonkun toisen ihmeystävänsä kanssa. Enpä tiedä, kumpi olisi minulle mieluisempaa, saadako hänet takaisin vai antaako mennä. En voi häntä ensinkään ymmärtää. Mistä ihmeestä voi maantienkulkija hankkia rahaa valkoisten poikien kasvatukseen?
Kolme mailia loitompana Umballan kilpa-ajoradalla Mahbub Ali pysäytti harmaan oriinsa ja sanoi Kimille, joka istui satulassa hänen edessään:
— Kuulepas, sinä koko maailman ystävä, nyt on minun kunniani ja maineeni kysymyksessä. Kaikki rykmenttien upseerisahibit ja koko Umballa tuntevat Mahbub Alin. He näkivät minun ottavan sinut satulaani ja lyövän tuota poikaa. Jokainen näkee meidät tällä avaralla kentällä. Mitenkä minä voisin sinut viedä pois tai selittää sinun häviämisesi, jos laskisin sinut maahan ja antaisin sinun juosta tiehesi? He panisivat minut rautoihin. Olehan kärsivällinen. Kun on kerran sahib, niin on sahib. Kun pääset joskus mieheksi varttumaan … kuka tietää … tulet olemaan kiitollinen Mahbub Alille.
— Vie minut noiden etuvartioiden näkyvistä, että voin päästä näistä punaisista vaatteista. Anna minulle rahaa, jotta matkustan Benaresiin ja pääsen jälleen laamani luokse. Enhän minä tahdo tulla sahibiksi, ja muista, että minä jätin tuon kirjeen.
Ori hypähti rajusti. Mahbub Ali oli varomattomasti tullut teräväreunaisella jalustimella sitä koskettaneeksi. (Hän ei ollut niitä uudenaikaisia hevoskauppiaita, jotka käyttävät englantilaisia ratsusaappaita ja kannuksia.) Kim teki omat johtopäätöksensä tuosta mielenilmauksesta.
— Sehän oli vähäinen asia. Kirjeen lähettäminen sopi hyvin, kun matkasi oli Benaresiin. Minä ja sahib olemme sen jo kokonaan unohtaneet. Minä lähetän niin monta kirjettä ja tiedonantoa ihmisille, jotka tiedustelevat hevosia, etten voi tietää, mitä niissä missäkin oli. Oliko siinä jostakin ruskeasta tammasta kysymys, jonka sukujuuresta Peters sahib tahtoi tietoa?
Kim älysi heti paulan. Jos hän olisi myöntänyt sen niin olleen, olisi
Mahbub heti älynnyt hänen kerkeydestään, että toinen epäili jotakin.
Senpä vuoksi hän vastasi: