— Ruskea tammako? Ei, en minä niin unohda tehtäviäni. Se oli valkoinen ori.
— Niinpä se olikin. Valkoinen arabialainen ori. Mutta sinä kirjoitit ruskeasta tammasta.
— Kukapa kirjurille kaikki ilmoittaisi? — vastasi Kim tuntien
Mahbubin käden sydämellänsä.
— Hei! Mahbub, vanha veitikka, pysähdy! kuului ääni, ja eräs englantilainen ratsasti pienellä poloponilla heidän rinnalleen. — Minä olen ajanut sinua takaa puoliväliin koko maata. Tuo kabuli-oriisi on tosiaan hyvävauhtinen. Tietenkin se on myytävänä?
— Minulla on nuori hevonen, joka on aivan kuin luotu vaikeata ja vaativaa polopeliä varten. Sen vertaista ei ole. Se…
— Se pelaa polopeliä ja osaa palvella pöydässä. Niinpä kyllä, sen tunnemme kaikki. Mutta mikä kumma sinulla on mukanasi?
— Onpahan eräs poika, — sanoi Mahbub vakavasti. — Eräs toinen poika löi häntä. Hänen isänsä oli kerran valkoinen soturi, suuren sodan aikana. Tämä poika oli lapsena Lahoren kaupungissa. Hän leikki hevosteni kanssa pienenä ollessaan. He aikonevat nyt tehdä hänestä sotilaan. Hänen isänsä rykmentti, joka viime viikolla meni sotaan, otti hänet aivan äskettäin hoitoonsa, mutta en luule hänen haluavan tulla sotilaaksi. Minä vien hänet vähän ratsastelemaan… Näytä minulle, missä parakkisi on, niin vien sinut sinne, sanoi hän Kimille.
— Anna minun mennä. Kyllä minä löydän parakkini yksinkin.
— Ja jos juokset tiehesi, niin kuka sanoo, ettei se ole minun vikani?
— Hän juoksee takaisin päivälliselleen. Minnekäpä muualle hän juoksisi? arveli englantilainen.