— Hän on maassa syntynyt. Hänellä on ystäviä. Hän voi mennä minne haluaa. Hän on shabuk sau ai (teräväpäinen veitikka). Hänen tarvitsee vain vaihtaa vaatteet, ja samassa hetkessä hänestä tulee alhaiseen kastiin kuuluva hindupoika.
— Niinkö tosiaan!
Englantilainen katseli tutkivasti poikaa, kun Mahbub käänsi hevostansa parakkeja kohti. Kim puri hammasta. Mahbub ivasi häntä niinkuin petollinen afgaanilainen konsanaan, sillä hän jatkoi:
— He lähettävät hänet kouluun ja panevat raskaat saappaat hänen jalkaansa ja käärivät hänet noihin vaatteisiin. Sitten hän unohtaa kaiken mitä tietää. No, mikä parakki on sinun?
Kim viittasi … sillä puhua hän ei voinut … isä Viktorin asumaan siipirakennukseen, joka valkoisena loisti lähellä.
— Ehkäpä hänestä tulisi hyvä sotilas, sanoi Mahbub miettien. — Ainakin sukeutuisi hänestä hyvä lähetti. Minä laitoin kerran hänet viemään sanaa Lahoresta. Tietoa erään valkoisen oriin sukujuuresta.
Siinä oli julmaa solvausta yhtä julman vääryyden lisäksi, ja se sahib, jolle hän oli niin taitavasti jättänyt tuon sodanliekin sytyttävän kirjeen, kuuli sen kaiken. Kim kuvaili mielessään, miten Mahbub Ali tulessa paistuu kavalluksensa vuoksi, vaikka hän silmissään näkikin omalle osalleen vain pitkän harmaan parakkirivin, koulun ja taas parakkeja. Hän katsoi rukoilevasti noihin jäykkiin kasvoihin, joissa ei näkynyt merkkiäkään minkäänlaisesta jälleentuntemisesta, mutta ei edes tässä äärimmäisessä hädässään johtunut hänen mieleensäkään heittäytyä valkoisen miehen armoille tai ilmiantaa afgaanilaista. Ja Mahbub katseli tyynesti englantilaiseen, joka puolestaan tarkasteli äkeissään vapisevaa ja mykkää poikaa.
— Minun varsani on hyvin opetettu, sanoi kauppias. — Toiset olisivat jo potkaisseet, sahib.
— Ah, sanoi englantilainen lopuksi sivellen poninsa märkiä kylkiä piiskan varrella. — Kuka aikoo pojasta sotamiestä?
— Hän sanoo rykmentin, joka hänet löysi, tekevän sen, ja erittäinkin rykmentin isä-sahib puuhaa sitä.