Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista, Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi nuuskinut heidän kantotuoliansa.
Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika, joka, kuten hän itse sanoi — eivätkä toiset sitä epäilleetkään — oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä uutisasutusta ryöstämään.
Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin, ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli, kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä, yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän viihtyi siinä yhä paremmin.
Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys, jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa — samalla tunnetaan sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen ikäisenä seuraava väsähdys.
Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää, mihin tutkinnot tähtäsivät.
Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun … kuumuuden ja sateitten aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä isä Viktor pitäisi hänestä huolta.
— Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut vielä enemmän.
— Niin luulen, sanoi opettaja. — Eihän ole vahingoksi, että pysyt vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron kanssa Delhiin asti.
Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan, ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi — ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä — hän osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.
Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.