Lurgan sahibin hymyily osoitti, että mairittelu oli häntä miellyttänyt.
— Heitä se takaisin.
— Se särkyy.
— Heitä vain, kuten sanon.
Kim viskasi sen umpimähkään. Se ei kulkenut perille asti, vaan putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Vesi valui harvan kuistinlattian läpi.
— Minä sanoin, että se särkyisi.
— Yhdentekevää, katsohan sitä. Katsohan isointa palasta.
Se oli lattialla, ja pieni vesiläikkä oli jäljellä sen uurteessa, kimallellen kuin tähti. Kim katseli tarkkaan. Lurgan sahib laski kätensä hiljaa hänen niskaansa, siveli sitä pari kolme kertaa ja kuiskasi: — Katso! Se tulee eheäksi jälleen, pala palalta. Ensin tuo iso palanen liittyy kahteen muuhun oikealla ja vasemmalla olevaan palaseen … katso!
Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei Kim olisi voinut kääntää päätänsä. Tuo pieni kosketus piti hänet kuin pihdissä, ja hän tunsi veren miellyttävästi ja nopeasti virtaavan suonissaan. Siinä, missä oli äsken ollut kolme palasta, oli nyt yksi isompi ja niiden yläpuolella koko astian hämärät hahmopiirteet. Hän saattoi nähdä kuistin sen läpi, mutta se tiheni ja tummeni jokaiselta hänen valtimonsa iskennältä. Ja kuitenkin saviastia … hän tunsi ajatusten kulkevan kovin hitaasti … astia oli ollut pirstaleina hänen edessään. Ja taas tuntui merkillinen tulinen sävähdys hänen niskassaan, kun Lurgan sahib siveli sitä.
— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, — sanoi Lurgan sahib.