Siihen asti Kim oli ajatellut hindukielellä, mutta hän tunsi jonkin kauhistuksen vavistuttavan itseänsä ja ponnistaen, kuten uimari haikalan kidasta päästäkseen koettaa kohoutua puoleksi vedestä ylös, koetti hänkin vapauttaa mieltänsä siitä pimeydestä, joka oli nielemäisillään hänet. Ja hän turvautui pelastuksekseen … lukemaan kertomataulua englanninkielellä.
— Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, kuiskasi Lurgan sahib.
Saviastia oli ollut murskattuna … niin, murskattuna … hän ei jaksanut ajatella miten se lausuttiin kansankielellä, mutta sirpaleina se oli, kymmeninä palasina, ja kaksi kertaa kolme oli kuusi ja kolme kertaa kolme oli yhdeksän ja neljä kertaa kolme oli kaksitoista. Hän koetti epätoivoisesti jatkaa kertomataulun lukemista. Saviastian hämärät piirteet haihtuivat, niinkuin himmennys silmistä häviää, kun niitä hieroo. Siinä olivat lattialla rikkinäiset palaset, siinä vesiläikät kuivumassa auringonpaisteessa, ja kuistinlattian raosta näkyi alempana oleva valkoinen seinä … ja kolme kertaa kaksitoista oli kolmekymmentäkuusi!
— Katso, astia muodostuu kokonaiseksi, eikö niin? kysyi Lurgan sahib.
— Mutta rikkihän se on! parkaisi poika.
Lurgan sahib oli hiljaa mutissut hetken aikaa. Kim tempasi päänsä syrjään.
— Katso! Dekho! Siinä se on särkyneenä niinkuin olikin.
— Niin se on, sanoi Lurgan, katsellen poikaa tarkoin tämän hieroessa niskaansa. — Mutta sinä olet lukuisista ihmisistä ensimmäinen, joka näkee sen sillä tavalla. — Hän pyyhki leveätä otsaansa.
— Oliko sekin taas taikuutta? kysyi Kim epäluuloisesti. Polttava tunne oli poistunut hänen suonistaan, ja hän tunsi itsensä harvinaisen valppaaksi.
— Ei se ollut taikuutta. Tein sen vain nähdäkseni oliko — jalokivessä vikaa. Joskus oikein kalliit jalokivet menevät murskaksi, jos niitä pitelee kädessä ja tietää miten menetellä erikoisella tavalla. Senpä vuoksi täytyy olla varovainen, ennenkuin kiinnittää ne. Sanohan, näitkö saviastian hahmopiirteitä!