— Minusta hän on aika hupsu.
— Kuuletko, kysyi Lurgan sahib nyyhkyttävältä pojalta. — Tämä sahibin poika pitää sinua pikku hupsuna. Tule tänne, ja ensi kerralla, kun olet murheellinen, älä koeta käyttää valkoista arsenikkia niin avoimesti. Varmaankin dasim-paholainen oli ruokapöydällämme tänään! Se olisi tehnyt minut sairaaksi, lapseni, ja silloin olisi joku vieras tullut jalokivien vartijaksi. Tule!
Poika-raukka tuli, silmät itkusta punaisina, esiin mattokasan takaa ja heittäysi kiihkoisasti Lurgan sahibin jalkoihin. Niin syvästi katuvaisena, että se liikutti Kimiäkin.
— Minä pidän huolta musteastioista … minä vartioin uskollisesti jalokiviä! Oh, sinä isäni ja äitini, aja pois hänet! — Hän viittasi Kimiin taaksepäin paljaalla kantapäällään.
— Ei vielä … ei vielä. Jonkin ajan perästä hän menee tiehensä. Mutta nyt hän on koulussa … uudessa madrissahissa … ja sinun täytyy olla hänen opettajansa. Pelaa jalokivipeliä häntä vastaan. Minä pidän luetteloa.
Poika kuivasi kyyneleensä heti ja juoksi myymälän perälle, josta palasi kantaen vaskitarjotinta.
— Anna ne minulle! sanoi hän Lurgan sahibille. — Anna ne omasta kädestäsi, sillä hän saattaisi sanoa, että tunsin ne ennestään.
— Hiljaa … hiljaa, vastasi mies, ja eräästä pöytälaatikosta hän otti puoli kourallista heliseviä pikkukiviä tarjottimelle.
— No nyt, sanoi poika heiluttaen vanhaa sanomalehteä, — katsele nyt niitä niin kauan kuin tahdot, vieras. Laske ne, ja jos tahdot, pitele niitä kädessäsi. Yksi silmäys riittää minulle. — Hän kääntyi ylpeänä selin.
— Mutta mikä on leikin tarkoitus?