— Mitä puhetta se on? kysyi Kim hämmästyen.
— Sinä ihmettelit hengessäsi, mitä sinun sielusi lieneekään. Kohtaus tuli äkkiä. Minä tunnen sen. Kuka tuntisi, jollen minä? Minne olet menossa?
— Kashiin päin (Benaresiin).
— Siellä ei ole jumalia. Minä olen niitä koetellut. Minä lähden Prayagiin (Allahabadiin) jo viidennen kerran — etsien Valistuksen tietä. Mihin uskoon sinä kuulut?
— Minäkin olen etsiviä, vastasi Kim käyttäen yhtä laaman mielisanoista. — Vaikka (hän unohti hetkeksi pohjoiskuosisen pukunsa) Allah yksin tietää mitä etsin.
Vanha mies pisti bairagi-kainalosauvansa olkakuoppaan ja istuutui punertavalle pantterintaljan palaselle, samalla kun Kim nousi kuullessaan Benaresiin menevän junan tulleen asemalle.
— Mene toivossa, pikku veli, sanoi vanhus. — Pitkä on tie sen Ainoan jalkojen juureen; mutta sinne me kaikki vaellamme.
Kim ei tämän jälkeen tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi, ja ennenkuin hän oli täyteen ahdetussa vaunussa matkustanut kaksikymmentä mailia, huvitti hän jo naapureitansa kertomalla mitä ihmeellisimpiä juttuja omista ja mestarinsa loitsijalahjoista.
Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin. Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.
— Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma härkänsä siellä kotona.