— Olen myös loitsun poika, sanoi Kim kuiskaten, kun kamboo jouduttausi sytyttämään piippuansa, peläten maratin kerjäävän.
— Entä kuka tuo on? kysyi maratti, vilkaisten levotonna sivulleen.
— Muuan mies, jonka lapsen minä — me olemme parantaneet ja joka tuntee olevansa suuressa velassa meille. — Istu ikkunan ääreen, sinä Jullundurin mies. Tässä on sairas.
— Hm. Minulla ei ole halua joutua tekemisiin satunnaisesti kohdattujen joutioitten kanssa. Minä en ole pitkäkorvainen, enkä nainen, joka tahtoisi siepata salaisuuksia. — Jat heittäysi raskaasti osaston etäisimpään nurkkaan.
— Onko sinussa yhtään parantajan vikaa? Olen hyvin huonossa tilassa, huusi maratti, tarttuen puheeseen.
— Mies on täynnä haavoja ja kuhmuja. Minä tahdon parantaa hänet, sanoi
Kim. — Kukaan ei häirinnyt lapsesi hoitamista.
— Minä ansaitsen nuhteita, sanoi kamboo nöyrästi. — Olen sinulle velassa poikani hengestä. Sinä olet ihmeitten tekijä. Minä tiedän sen.
— Näytä minulle haavojasi. — Kim kumartui maratin kaulaan, ja hänen sydämensä oli melkein pakahtua jännityksestä, sillä tämähän oli sitä "suurta peliä" oikein kukkurakaupalla. — Kerro nyt nopeasti tarinasi, veli, sill'aikaa kun luen loitsun.
— Tulen etelästä päin, jossa työalani oli. Yhden meistä surmasivat tiellä. Oletko kuullut?
Kim pudisti päätänsä. Hän ei tietenkään tiennyt mitään E 23:n edeltäjästä, joka arabialaiseksi kauppiaaksi puettuna oli surmattu etelässä.