Kim pyyhkäisi sormen nenällä katkeraa lääkettä lapsen luottaville huulille. — En ole pyytänyt mitään, sanoi hän ankarasti isälle, — paitsi ruokaa. Kadehditko minua sen vuoksi? Minähän aion parantaa toisen ihmisen. Sallitko sen … ruhtinas?
Mies kohotti leveät kämmenensä pyytävästi. — Ei, ei. Älä pilkkaa minua noin.
— Minua miellyttää parantaa tämä sairas. Sinä teet ansiotyötä auttaessasi minua. Minkäväristä tuhka on piipussasi? Valkoista. Se on hyväenteistä. Onko ruokavarojesi joukossa raakaa inkivääriä?
— Minä … minä…
— Avaa myttysi.
Siinä oli tavallinen kokoelma pientä rihkamaa: vaatepalasia, puoskarin lääkkeitä, huokeita markkinatavaroita, pieni käärö attaa (harmaita karkeita alkuasukkaiden käyttämiä jauhoja), pieniä kääröjä alamaan tupakkaa, piipun varsia ja tukku currya, kaikki vaatteeseen käärittynä. Kim tutki niitä hyvin viisaan tietäjän näköisenä, mutisten muhamettilaista loitsua.
— Tämä on sahibeilta opittua viisautta, kuiskasi hän laamalle. Eikä hän siinä juuri valehdellutkaan, kun otetaan huomioon hänen Lurganilta saamansa opetukset. — Tämän miehen kohtalo on hyvin surkea, kuten tähdistä näen, ja se — se ahdistaa häntä. Koetanko poistaa sen?
— Sinä tähtien ystävä, sinähän olet tehnyt kaikessa hyvin. Tee mitä haluat. Onko mielessäsi jälleen parantaa joku?
— Joudu, joudu! kiirehti maratti. — Juna voi pysähtyä.
— Tämä on lääke kuoleman varjoa vastaan, — sanoi Kim, sekottaen kamboon jauhoja hiilen ja tuhkan joukkoon piipun punasaviseen koppaan. E 23 otti sanaa puhumatta pois turbaaninsa ja pudisti esille pitkän mustan tukkansa.