— Se on minun ruokaani, pappi, valitti jat.
— Sinä temppeliin tunkeutunut puhveli! Oletko uskaltanut silmätä niinkin kauas? sanoi Kim. — Minun täytyy toimittaa salaperäisiä asioita hupsujen nähden, mutta varo vain silmiäsi. Eikö niitten edessä jo ole verhoa? Minä pelastan lapsesi ja siitä palkaksi sinä, sinä hävytön!… Mies säpsähti tuon suoran katseen kohtaamana, sillä Kim oli aivan tosissaan… Kiroanko sinut vai…?
Hän tempasi miehen käärön päällysvaatteen ja heitti sen hänen kumartuneen päänsä yli. — Jos uskallat ajatellakaan näkemistä niin — en edes minä voi pelastaa sinua. Istu! ole vaiti!
— Minä olen sokea ja mykkä. Säästä minut kiroukselta. Tule, lapseni, me leikimme piilosilla. Älä minun tähteni pilkistä vaatteen alta.
— Minä alan toivoa, sanoi E 23. — Mitä aiot tehdä?
— Tämän vuoro on nyt, — sanoi Kim tempovasti koskettaen maratin ohutta paitaa. E 23 epäröi kuten luoteispuolen asukkaat, jotka vastenmielisesti paljastavat ruumiinsa.
— Mihin kastiin kuuluu se, jolta on kurkku leikattu? — kysyi Kim repäisten paidan vyötäisiä myöten auki. — Sinut täytyy maalata keltaiseksi saddhuksi. Riisuudu pian ja pane tukka silmillesi, kun pudistan tuhan ylitsesi. Ja sitten kastimerkki otsaasi. — Hän veti povestansa pienen maalikotelon ja punaväripalasen.
— Oletko sinä vain vasta-alkaja? sanoi E 23, ponnistellen tosiaankin henkensä edestä ja seisten alastonna, lukuunottamatta vyötärysvaatetta, Kimin maalatessa komean kastimerkin tuhalla tahrittuun otsaan.
— Vasta pari päivää sitten ryhdyin peliin, veli, vastasi Kim. — Hiero enemmän tuhkaa rintaasi.
— Oletko tavannut — sairaitten jalokivien parantajaa? — Hän avasi nopeasti pitkän, tiukkaan käärityn turbaanivaatteen ja kierteli sen joutuin vyötäisilleen saddhun vartalopuvuksi.