— Totisesti, jumalat täällä asuvat, sanoi Kim laakson hiljaisuuden ja kamalasti leviävien, sateen jälkeen katoavien pilvivarjojen hämmästyttämänä. — Tämä paikka ei ole ihmisille sovelias.
— Kauan, kauan aikaa sitten, sanoi laama melkein itsekseen, — kysyttiin mestariltamme, onko maailma ikuinen. Tähän ylevä mestari ei vastannut mitään… Ceylonissa ollessani muuan viisas etsijä vahvisti sen vanhalla palinkielisellä ennustuksella. Kun tiedämme vapauttamisen tien, on kysymys hyödytön. Mutta katso ja ymmärrä, mitä harhanäky merkitsee, chela! Nämä ne ovat oikeita vuoria! Ne ovat samankaltaisia kuin minun vuoreni Such-zenissä. Missään muualla ei sellaisia ole.
Heidän yläpuolellaan, vielä suunnattomasti paljon korkeammalla, kamara yleni lumipeitteeseen, ja satojen mailien matkalla idästä länteen kuin viivoittimella vedetyllä lumiharjalla pysähtyi viimeinen koivu matkallaan ylöspäin. Sen yläpuolella taistelivat kalliot järkäleinä ja kärkinä nousten, kohottaakseen päänsä valkoisen vaipan läpi. Ja niidenkin yläpuolella, muuttumattomina maailman alusta alkaen, mutta muuttuen auringon ja pilvien joka vivahduksessa, lepäsi ikuinen lumi. He voivat erottaa sen pinnassa täpliä ja railoja, missä myrsky ja vaeltavat pyörretuulet olivat pyörineet. Heidän alapuolellaan luisui metsä sinivihreänä monipenikulmaisena vaippana, ja metsän alapuolella oli kylä pienine vainiopenkereineen ja jyrkkine laitumineen. He tiesivät, että kylän alapuolella, joskin ukkosmyrskyn peittämänä, lepäsi kaksitoista tai viisitoista sataa jalkaa alempana kostea laakso, jonne vuoriston purot keräytyivät.
Tapansa mukaan oli laama kuljettanut Kimiä karjapolkuja ja oikoteitä myöten, kaukana valtatieltä, jota myöten Hurree babu, tuo "arka raukka", oli kulkenut kolmea päivää aikaisemmin sellaisessa myrskyssä, että yhdeksän englantilaista kymmenestä olisi sitä välttänyt. Hurree ei ollut mikään metsämies, liipaisimen napsahdus saattoi hänet muuttamaan väriänsä, mutta niinkuin hän itse sanoi, hän oli "hyvä vainuilija", eikä hän ollut syyttä suotta tutkinut avaraa laaksoa kiikarillaan. Sitäpaitsi näkyy kulunut valkoinen telttakangas viheriää taustaa vasten sangen kauas. Hurree babu oli nähnyt kaikki, mitä oli tahtonutkin nähdä, istuessaan Ziglaurin puintilavalla kahdenkymmenen mailin päässä linnuntietä ja neljänkymmenen mailin päässä tietä kulkien … nähnyt kaksi pientä pistettä, jotka eräänä päivänä olivat juuri lumirajan alapuolella ja seuraavana päivänä olivat ehkä siirtyneet kuusi tuumaa vuorenrinnettä alaspäin.
Päästyään kerran käyntiin ja ryhdyttyään työhön kykenivät hänen tukevat paljaat säärensä tekemään hämmästyttävän pitkiä matkoja. Ja siitäpä syystä Kim ja laama jäivät kahdenkesken odottamaan myrskyn ohimenemistä vuotavassa vuorimajassa Ziglaurissa, jolla aikaa rasvainen ja märkä, mutta aina hymyilevä bengalilainen, puhuen parasta englanninkieltä, vaikkakin jokapäiväisimmin puhetavoin, teki tuttavuutta parin likomärän ja leinin vaivaaman muukalaisen kanssa.
Hän oli monia hurjia tuumia hautoen saapunut ukkosen kantapäillä, joka oli pirstonut petäjän heidän leiriään vastapäätä ja siten saanut pari tusinaa kantajaa vakuuttuneiksi siitä, ettei päivä ollut sovelias matkan jatkamiseen, vieläpä saanut heidät heittämään kantamuksensa maahan ja häviämään tiehensä. He olivat muutaman vuoristorajahin alamaisia, joka käytti heidän palvelustaan, sellainen on tapa, omaksi ansiokseen. Heidän mieskohtaisten vaikeuksiensa lisäksi nämä sahibit olivat jo uhanneet heitä pyssyillänsä. Useimmat heistä tunsivat sekä pyssyt että sahibit ennestään, sillä olivathan he pohjoisten laaksojen oppaita ja metsästäjiä, innokkaita pyytämään karhuja ja kauriita, mutta sillä tavoin heitä ei ollut kohdeltu milloinkaan ennen. Niinpä siis metsä otti heidät syliinsä, ja huolimatta sadatteluista ja huudoista he pysyivät poissa.
Babun ei siis tarvinnut olla olevinaan mielipuoli, sillä hän oli jo miettinyt toisen keinon ollakseen tervetullut. Hän riisui märät vaatteensa, pani kiiltonahkakengät jalkoihinsa, avasi sinivalkoisen päivänvarjonsa ja ilmestyi vieraiden eteen — hiukan horjuen ja sydämen levottomasti sykkiessä viitan alla — hänen kuninkaallisen korkeutensa, Rampurin rajahin asiamiehenä. "Miten voi palvella teitä, herrat?"
Muukalaiset olivat mielissään. Toinen oli silminnähtävästi ranskalainen, toinen venäläinen, mutta he puhuivat englantia melkein yhtä hyvin kuin babu. He pyysivät heti häntä ystävällisesti auttamaan. Heidän alkuasukaspalvelijansa olivat sairastuneet Lehissä. He olivat rientäneet eteenpäin, kun halusivat viedä metsästyssaaliinsa Simlaan ennenkuin koi pääsi nahkoja turmelemaan. Heillä oli suosituskirje (babu kumarsi kunnioittavasti kädet rinnalla) kaikille hallituksen virkamiehille. Ei, he eivät olleet tavanneet muita metsästysretkikuntia matkallaan. Ja heillä oli hyvät varastot. He tahtoivat vain päästä matkaan niin pian kuin suinkin.
Hurreen onnistui tavata piiloutunut vuoristolainen metsässä ja vähän puheltuaan ja pienen hopearahan annettuaan (eihän valtion palveluksessa voi olla perin säästäväinen, vaikka tuhlaus pakotti Hurreen sydäntä) hän sai kaikki yksitoista kantajaa takaisin. Huomasivathan he babun ainakin pystyvän todistamaan, jos heitä huonosti kohdeltaisiin.
— Minun kuninkaallinen herrani tulee olemaan hyvin suuttunut, mutta nämä ihmiset ovat vain rahvasta ja hyvin tietämättömiä. Jos herrat hyväntahtoisesti unohtaisivat tämän ikävän asian, olisin hyvin iloinen. Pian sade loppuu ja silloin voimme jatkaa matkaa. Oletteko metsästäneet? Se on jaloa huvia.