— Hän löi pyhää miestä, me näimme sen! Meidän karjamme ehtyy, vaimomme lakkaavat synnyttämästä, lumi vyöryy alas kotiin mennessämme… Ja sitäpaitsi he ovat kohdelleet meitä pahoin.
Pieni männikkö oli täynnä valittavia kantajia, säikähtyneitä ja juuri tuon kauhun vallassa valmiita niihin hyvänsä. Muuan heistä, Ao-chungin mies, veti kärsimättömänä vireeseen pyssynsä ja aikoi lähteä alaspäin.
— Odota vähän, pyhä mies, he eivät voi mennä kauas, odota kunnes palaan.
— Tämä ihminen on kärsinyt vääryyttä, sanoi laama koskettaen otsaansa.
— Siitäpä syystä juuri, vastasi mies.
— Jos tämä ihminen antaa sen anteeksi, silloinhan teidän kätenne ovat vapaat. Sitäpaitsi saavutatte ansiota tottelemalla.
— Odota, niin lähdemme kaikki yhdessä Shamleghiin, väitti mies itsepäisesti.
Hetkisen vain, sen verran kuin tarvitaan panoksen työntämiseksi pyssyyn, epäröi laama. Sitten hän kohosi ja pani sormensa miehen olkapäälle.
— Etkö kuullut? Minä sanon, ettei saa tappaa, minä, joka olen Such-zenin luostarin esimies. Tahtoisitko sinä uudelleen syntyä rottana tai käärmeenä tai matona jonkun hirveän pedon vatsassa? Sitäkö sinä haluat…?
Ao-chungin mies vaipui polvilleen, sillä laaman ääni kaikui kuin tiibettiläinen paholaisrumpu.