— Minä tunsin sen nukkuessani polvellasi siellä metsässä. Se häiritsi minua unissani. Sinun sielussasi oleva paha vaikutti minun sieluuni. Toiselta puolen, — hän irrotti rukousnauhansa, — olen saavuttanut ansiota pelastamalla kaksi ihmishenkeä … niiden hengen, jotka tekivät minulle vääryyttä. Nyt minun täytyy muistaa asioiden alkusyytä. Sieluni pursi on vaarassa haaksirikkoutua.
— Nuku, että saat voimia, se on viisainta.
— Minun täytyy mietiskellä. Tarvitsen sitä enemmän kuin tiedätkään.
Päivän koittoon asti, tunnin toisensa perästä, kuun valon vaalentuessa korkeilla huipuilla ja komeilla vuorenrinteillä kiertelevän synkän vyön vähitellen näyttäytyessä hennon vihertäväksi metsäksi laama tuijotti kiinteästi seinään. Silloin tällöin hän valitteli. Lukitun oven ulkopuolella, suojatta jääneen karjan kokoontuessa pyrkimään vanhaan omettaansa, rupesivat Shamleghin miehet ja kantajat saalistansa jakamaan ja hurjastelemaan. Ao-chungin mies oli heidän johtajansa, ja kun he kerran olivat avanneet sahibien säilykeruuat ja huomanneet ne hyviksi, eivät he enää keskeyttäneet herkutteluansa. Shamleghin kuilu sai osakseen hylkytavaran.
Kun Kim levottomasti nukuttuaan, pahoja unia nähtyään, pistäytyi ulos hampaitaan puhdistamaan aamukylmässä, puhutteli häntä verevä nainen, puettuna turkooseilla koristettuun päähineeseen.
— Toiset ovat menneet. He jättivät sinulle tämän kiltan, niinkuin lupasivat. Minä en rakasta sahibeja. Mutta sinä annat meille taikakeinon vastalahjaksi. Me emme tahtoisi tämän pienen Shamleghimme joutuvan huonoon huutoon — tapaturman vuoksi. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän katsoi Kimiin rohkeasti ja kirkkain silmin, toisella tavoin kuin muut vuoriston naiset.
— Varmasti teen sen. Mutta se täytyy tehdä salaisuudessa.
Nainen kohotti raskaan kiltan niinkuin lelun ja heitti sen omaan majaansa.
— Nyt ulos ja sulje ovi! Älä anna kenenkään lähestyäkään sitä ennenkuin olen saanut kaiken valmiiksi.
— Mutta jäljestäpäin saanemme kai puhua?