Kim tyhjensi kiltan lattialle — siinä oli koko ryöppy maanmittauskojeita, kirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, karttoja ja omituisen hajuisia alkuasukkaitten ilmoituksia. Pohjimmaisena oli koristeltu kotelo, jonka sisässä oli sinetillä suljettu, kullalla ja kuvilla koristettu asiakirja, jollaisia kuninkaat lähettävät toisilleen. Kim pidätti ihastuksesta henkeänsä ja katseli tavaroita sahibin kannalta.
— Näitä kirjoja en tarvitse. Sitäpaitsi niissä on logaritmeja luullakseni. — Hän pani ne syrjään. — Kirjeitä en ymmärrä, mutta eversti Creighton saa niistä kyllä selvän. Ne täytyy kaikki säilyttää. Kartat, tietysti — he piirtävät paremmin kuin minä. Kaikki alkuasukkaitten tiedonannot, totta kai! Ja varsinkin murasla, — hän haisteli kirjailtua koteloa. — Tämän on antanut joko Hilas tai Bunar, ja Hurree babu puhui totta. Tämä on hyvä saalis. Toivoisinpa että Hurree tietäisi… Kaikki muu täytyy heittää ikkunasta.
Hän käänteli hienoa prismakompassia ja teodoliitin (mittauskojeen) kirkasta huippua. Mutta eihän sahib oikeastaan voi varastaa, ja näistä voisi tulla myöhemmin epämukavia ilmiantajia. Hän erotti erilleen kaikki käsikirjoitukset, kartat ja alkuasukkaitten kirjeet. Niistä syntyi pehmeä kimppu. Kolme isoa kirjaa samoinkuin viisi kulunutta taskukirjaakin hän pani syrjään.
— Kirjeet ja murasla täytyy minun panna nuttuni sisäpuolelle vyöhön ja nuo käsinkirjoitetut kirjat eväskoppaan. Se tulee olemaan painava. Muutapa en luule tarvitsevani. Jos sellaisia olikin, ovat kantajat heittäneet ne kuiluun, niin että siitä ei sen enempää. Nyt on teidänkin vuoronne.
Hän asetti vasuun kaikki, mitä aikoi heittää pois, ja kohotti sen ikkunalaudalle. Tuhatkunta jalkaa alempana lepäsi pehmeä väikkyvä usva, johon aamuaurinko ei vielä ollut säteitään luonut. Ja siitäkin vielä tuhannen jalkaa alempana oli satavuotias männikkö. Hän saattoi nähdä viheriät latvat niinkuin pehmeän sammalkerroksen, kun tuulenpuuska ohensi usvaa.
— En luule kenenkään lähtevän etsimään teitä.
Nurinpyörähtävä vasu tyhjensi sisällyksensä pudotessaan. Teodoliitti sattui ulospistävän kallion syrjään ja pamahti kuin pommi. Kirjat, mustepullot, värilaatikot, kompassit ja viivoittimet näyttivät muutaman silmänräpäyksen mehiläisparvelta. Sitten ne hävisivät, ja vaikka Kim kurottautuen ikkunasta ulospäin heristi nuoria korviansa, ei minkäänlaista ääntä tullut kuilun pohjasta.
— Viidelläsadalla, tuhannellakaan rupeella ei voisi niitä ostaa, ajatteli hän apeamielisenä. — Sääli oli niitä hukata, mutta minulla on kaikki muu, kaikki mitä he tekivät, luullakseni. Mutta miten saisin sanan Hurree babulle ja mitä olisi tehtävä? Ja vanhukseni on sairas. Nämä kirjeet täytyy kääriä öljykankaaseen. Se on tehtävä kaikkein ensiksi. Muutoin ne hikeentyvät… Ja minä olen aivan yksin.
Hän kääri ne sievään kääryyn taivuttaen kankean tahmean öljykankaan kulmista, sillä hän oli jo tottunut toimimaan täsmällisesti kuin vanha metsästäjä pyyntiretkillään. Ja sitten hän latoi kirjat hyvin huolellisesti eväsvasunsa pohjalle.
Nainen koputti ovelle.