Hän pani kätensä vyötärölleen ja nauroi katkerasti. — Sinun jumalasi ovat valhetta, sinun tekosi ja sanasi ovat valhetta. Ei olekaan mitään jumalia taivaan alla. Minä tiedän sen… Mutta vähän aikaa olin siinä luulossa, että sahibini oli tullut takaisin, ja hänpä oli jumalani. Niin, kerran soitin piannoa, Kotgarhin lähetysasemalla, ja nyt annan almuja pakanallisille papeille. — Hän sitoi kukkuralleen täytetyn vasun kantta kiinni.
— Minä odotan sinua, chela, sanoi laama nojaten oven pieleen.
Nainen katsoi kookasta vanhusta. — Hänkö kävelisi? Hänhän ei pysty puoltakaan mailia kulkemaan. Minne vanhus aikoisi?
Kim, jota jo huoletti laaman väsähtyminen ja joka ymmärsi eväsvasun painavan tuntuvasti, menetti tämän kuullessaan kärsivällisyytensä.
— Mitä sinä, pahaenteinen nainen, välität siitä, mihin hän menee?
— Ei se minua koskekaan, mutta sensijaan sinua, sahibkasvoinen pappi.
Aiotko kantaa hänet selässäsi?
— Aion lähteä takaisin tasangolle. Kukaan ei saa estää paluutani. Olen taistellut sielussani niin, että olen aivan voimaton. Raihnainen ruumis on nääntynyt, ja me olemme kaukana tasangolta.
— Katsos, sanoi nainen ja vetäysi syrjään antaakseen Kimin nähdä täydellisen avuttomuutensa. — Kiroo nyt minua. Ehkäpä se antaa hänelle voimia. Tee joku taikatemppu! Kutsu avuksesi suuri jumalasi. Sinähän olet pappi.
— Näin sanoen hän kääntyi menemään.
Laama oli vaipunut istumaan yhä vielä pidellen ovipielestä. Eihän voi ajatellakaan, että iskun saanut vanhus olisi nuoren pojan tavoin toipunut yhdessä yössä. Heikkous painoi hänet maahan, mutta hänen silmänsä katselivat eloisasti ja pyytävästi Kimiin.