— Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, sanoi Kim. — Tämä ohut ilma vain heikentää sinua. Hetken perästä lähdemme. Se on vuoritautia. Minunkin vatsani on vähän kipeä…
— Ja hän polvistui lohduttamaan vanhusta miten taisi. Siiloin nainen palasi pystypäisempänä kuin ennen.
— Ovatko jumalasi hyödyttömät? Koetteleppa minun jumaliani. Minä olen Shamleghin nainen. — Hän huudahti kimeästi, ja silloin tuli hänen kaksi puolisoansa ja kolme muuta miestä kantaen doolia, kantovuodetta, jota he käyttävät kuljettaessaan sairaita tai lähtiessään arvokkaalle vierailulle. — Nämä naudat, sanoi nainen, alentumatta edes katsomaan heihin, — ovat käytettävissäsi niin kauan kuin tarvitset.
— Mutta emme me lähde Simlaan. Me emme halua sahibien läheisyyteen, — huusi toinen aviomies.
— Nämä eivät karkaa niinkuin ne toiset, eivätkä he liioin varasta tavaroita. Kaksi heistä tunnen pelkureiksi. Asettukaa jälkipäähän, Sonoo ja Taree. — Miehet tottelivat vikkelästi. — Ei, laskekaa paarit maahan ja nostakaa pyhä mies sisään. Minä pidän huolta kylästä ja siveistä vaimoistanne, kunnes palaatte.
— Milloinka se tapahtuu?
— Kysykää papeiltanne. Mitä te minua vaivaatte. Aseta eväsvasu jalkapäähän, niin tulee parempi tasapaino.
— Oi pyhä mies, sinun vuoristosi on vierasvaraisempi kuin tasanko, — huudahti Kim helpotuksesta, kun laama horjui kantovuoteelle. — Sehän on aivan kuninkaallinen vuode. Kunniapaikka, mukava, ja meidän on kiittäminen siitä…
— Pahaenteistä naista. Minä tarvitsen siunaustasi yhtä vähän kuin kirouksiasikin. Tämän olen minä järjestänyt etkä suinkaan sinä. Lähtekää menemään. Kuules! Onko sinulla rahaa matkalle?
Hän viittasi Kimiä majaansa ja otti esiin kuhmuisen rahalippaan.