— Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.
— No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon pihaan, — minä menen vähän ulos … ostamaan ruokaa basaarista. Älä mene minnekään, kunnes palaan.
— Palaatko sinä? Palaatko varmasti? — Vanhus tarttui hänen ranteeseensa. — Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian myöhä etsiä virtaa?
— Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana olet jo … sata kosia Lahoresta.
— Niin … ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja kauhistava maailma.
Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.
Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon, missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa kerjäläistemppua.
— Köyhien auttaja!
Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.
— Mahbub Ali sanoo…