— Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?
Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.
— Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.
— Mitä todistuksia sinulla on siitä? — Englantilainen poikkesi ruusupensaan luo tiepuoleen.
— Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. — Kim heitti paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen, joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti rupeen — Kim saattoi kuulla sen kilahduksen — ja meni taloon kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli; senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.
Hän näki, — sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän — että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken tarkoin merkille.
— Will, rakas Will, kuului naisen ääni. — Sinun pitäisi mennä vierashuoneeseen … he tulevat tuossa paikassa.
Mies vain luki kiinteästi.
— Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. —Hän on tullut. Minä kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.
Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori upseeri, joka herttaisesti nauroi.