— Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, — vihan punainen sumu saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu, muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä … maamies.
— Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. — Eikö hän ole viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.
Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa pellonpientaretta.
— Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, — ne, jotka kulkevat
Keskitietä.
— Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan epäkohtelias.
— En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään, ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. — Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.
— Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean sokeriruo'on varjoon.
— Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole, sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa, missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!
— Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään. Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.
— Ei ole keppiä … ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. — Minä etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.