— Niin, Umtalla … oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku ystävä?
Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.
— Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen
Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.
— Niin juuri, sotaa, hän sanoi.
— Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, — sillä sotaa käydään aina rajalla … mikäli tiedän.
Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana. Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.
— Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, — kuului tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin hämmästyi.
— Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten katselemaan Kimiä.
— Punatakkeja, vastasi Kim. — Punatakkeja ja kanuunia.