— Kun … kun … hän on syönyt, sopersi vuoristolainen mielistelevästi Kimille, — pyydetään, että pyhä mies tahtoisi puheellansa kunnioittaa erästä, joka haluaisi keskustella hänen kanssaan.
— Kun hän on syönyt, paneutuu hän lepäämään, vastasi Kim ylpeästi. Hän ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan asiat nyt kääntyivät, mutta päätti sittenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen. — Nyt hankin hänelle ruokansa.
Tämän viimeisen lauseen hän sanoi äänekkäästi, vaikka huokaisten, ikäänkuin väsymyksestä.
— Minä … minä ja toverini pidämme siitä huolta, jos se sallitaan.
— Se on sallittua, sanoi Kim entistäänkin ylpeämpänä. — Pyhä mies, nämä ihmiset tuovat meille ruokaa.
— Tämä maa on hyvä. Koko etelänmaa on hyvä … tässä suuressa ja kauheassa maailmassa, mutisi laama uneliaasti.
— Anna hänen nukkua, sanoi Kim, — mutta pidä huolta, että saamme kunnollista ruokaa, kun hän herää… Hän on hyvin pyhä mies.
Taas joku alamaalaisista lausui jotakin halveksivaa.
— Hän ei ole fakiiri eikä mikään alamaalainen mierolainen, jatkoi Kim vakavasti, katsellen tähtiin. — Hän on pyhin kaikista pyhistä miehistä. Hän on yläpuolella kaikkien kastien. Minä olen hänen chelansa.
— Tule tänne! virkkoi kimeä ääni uutimien takaa. Kim nousi tietäen, että silmät, joita hän ei nähnyt, katselivat häntä. Luiseva ruskea sormi, joka oli ahdettu täyteen sormuksia, oli vaunujen reunalla, ja haastelu kävi tähän tapaan: