— Mutta ettehän te mene Sanawariin, sanoi Kim.
— Mutta mehän menemme Sanawariin, pieni mies. Se on ylipäällikön määräys, ja hänpä on vähän tärkeämpi henkilö kuin O'Haran poika.
— Te ette mene Sanawariin. Tehän menette sotaan.
Kova naurun remahdus räjähti täyteen ahdetussa teltassa.
— Kun opit tuntemaan rykmenttiäsi vähän paremmin, et sekota marssijärjestystä taistelujärjestykseen, Kim. Me toivomme jolloinkin pääsevämme sotaankin.
— Oh, kyllä minä sen tunnen. — Kim ampui nuolensa taas umpimähkään. Jolleivät he nyt olleet sotaan menossa, eivät he silloin ainakaan tienneet sitä, mitä hän oli kuullut haasteltavan kuistilla Umballassa. — Minä tiedän, ettette nyt ole sodassa, mutta minä voin sanoa teille, että heti kun tulette Umballaan, teidät lähetetään sotaan … uuteen sotaan. Siihen menee kahdeksantuhatta miestä, sitäpaitsi kanuunoita.
— Sepä oli selvään sanottu. Kuuluuko ennustaminenkin sinun moniin ominaisuuksiisi? Viekää hänet pois, kersantti. Hankkikaa hänelle puku rumpalipoikien varastoista ja pitäkää huolta, ettei hän livahda sormienne välistä. Kuka voi väittää, että ihmeitten aika on ohi! Minun täytynee nyt mennä vuoteeseen, ymmärrys-parkani on aivan menehtymässä.
Leirin toisessa päässä istui Kim tuntia myöhemmin mykkänä kuin villi eläin … vast'ikään yltyleensä pestynä, kauhistuttavan kankeassa puvussa, joka hankasi hänen sääriään ja käsivarsiaan.
— Kummallinen linnunpoika, puheli kersantti. — Hän ilmestyy äkkiä — keltanaamaisen bramiinin seurassa ja isänsä paperit kaulassaan olevassa pussissa — ja puhuu kaikenmoisia juttuja punaisesta härästä. Bramiini häviää tiehensä ilman pitempiä selityksiä, ja poika istuu jalat ristissä papin vuoteella ennustaen veristä sotaa kaikille. Intia on hirmuinen maa jumalaa pelkääville miehille. Kytkenpä hänet jalastansa telttapaaluun, jottei hän pääse livahtamaan katon läpi. Mitä sinä sanoitkaan sodasta?
— Kahdeksantuhatta miestä, paitsi kanuunoita, sanoi Kim. — Pianpa saat nähdä.