"19 p. heinäkuuta. — Tänä päivänä kevyt N.E. tuuli ja kaunis ilma. Siirretty ankkuripaikkaa itään. Saatu runsaasti kaloja.
"20 p. heinäkuuta. — Tänä päivänä, sabattina, sumua ja heikkoja tuulia. Niin päättyy tämä päivä. Yhteensä saatu kaloja tällä viikolla 3478."
He eivät milloinkaan työskennelleet sunnuntaisin, vaan peseytyivät ja ajoivat partansa, jos ilma oli kaunis, ja Pennsylvania veisasi virsiä. Kerran tai pari hän esitti, että jos ei vain joku katsoisi sitä sopimattomaksi, niin hän voisi saarnatakin vähän. Salters-setä oli vähällä käydä hänen kimppuunsa tämän kuultuaan ja huomautti hänelle ettei hän ollut mikään saarnaaja ja ettei hänen pitänyt ajatella sellaisia. "Kyllä hän silloin pian muistaisi Johnstowninkin", selitti Salters, "ja mitä sitten tapahtuisi"? Siksi he sopivat että Penn lukisi ääneen kirjasta, joka kävi nimellä "Josefus". Se oli vanha nahkakantinen nide, hajustaan päättäen lukemattomilla retkillä mukana kulkenut, hyvin paksu ja hyvin Raamatun näköinen, mutta sisältävä kertomuksia sotataisteluista ja piirityksistä; ja he lukivat sen melkein kannesta kanteen. Muutoin Penn oli hiljainen olento. Hän ei toisinaan lausunut sanaakaan kolmeen päivään, vaikkakin pelasi shakkia, kuunteli lauluja ja nauroi jutuille. Kun he koettivat vilkastuttaa häntä puhumaan, vastasi hän: "En haluaisi näyttää epätoverilliselta, mutta kun ei minulla ole mitään sanomista. Minun pääni tuntuu ihan tyhjältä. Olen melkein unohtanut oman nimenikin." Hän kääntyi Salters-setään päin odottava hymy huulillaan.
"No, Pennsylvania _Pratt_han se on", huusi Salters. "Kohta kai sinä unhotat minutkin."
"Ei — en koskaan", vakuutti Penn, sulkien huulensa tiukasti. "Pennsylvania Pratt, tietysti", toisti hän kerran toisensa jälkeen. Toisinaan Salters-setä unohti ja sanoi hänelle, että hän oli Haskins tai Rich tai McVitty; mutta Penn oli yhtä tyytyväinen — kunnes hän taas unohti.
Hän oli aina hyvin lempeä Harveylle, jota hän sääli sekä kadonneena lapsena että mielipuolena; ja kun Salters näki Pennin mieltyneen poikaan, tuli hänkin leppeämmäksi. Salters ei ollut luonteeltaan herttaisimpia (hän piti velvollisuutenaan pitää poikia kurissa); ja kun Harvey eräänä tyvenenä päivänä ensi kerran pelolla ja vapistuksella sai kiivetyksi isonmaston nokkaan (Danin pysytellessä hänen takanaan valmiina auttamaan), katsoi hän puolestaan velvollisuudekseen ripustaa sinne Saltersin suuret merimiessaappaat, pilkan ja naurun aiheeksi lähimmälle kuunarille. Diskoon nähden ei Harvey ottanut mitään vapauksia, ei silloinkaan kun laivuri jätti määräyksistään pois suoranaisen käskyn sävyn ja käytti häntä samoinkuin muutakin miehistöä puhutellessaan lausetapaa: "Etkö tahtoisi tehdä sitä ja sitä?" tai: "Eiköhän sinun sopisi", ja niin edespäin. Hänen sileiksi ajeltujen huuliensa ja ryppyisten silmänurkkiensa ilmeessä oli jotain, mikä vaikutti hillitsevästi nuoreen vereen.
Disko opetti häntä tuntemaan paljon-peukaloidun ja runsaasti merkeillä varustetun Eldridgen merikartan merkityksen, joka kartta hänen vakuutuksensa mukaan oli paljon parempi kaikkia hallituksen julkaisemia; kuljetti häntä kynä kädessä pyyntipaikalta pyyntipaikalle yli koko matalikkojen sarjan — Le Have'n, Western'in, Banquereaun, St. Pierren, Vihreän ja Suuren matalikon — puhuen "turskaviisautta" kaiken aikaa. Opetti hänelle myöskin kvadrantin käyttämisen periaatteet.
Korkeusmittarin käytössä Harvey oli Dania etevämpi, sillä hän oli perinyt isänsä hyvän laskupään, ja mahdollisuus varastaa tietoa matalikon vaisun auringon pilkahduksista kiihotti hänen vilkkaita älynlahjojaan. Muissa meriasioissa oli hänen ikänsä tuntuvana haittana. Hänen olisi, kuten Disko sanoi, pitänyt alkaa kymmenvuotisena. Dan osasi panna syöttiä pitkäänsiimaan ja löytää etsimättä jokaisen köyden pilkkopimeässäkin; ja kerran kovalle ottaessa, kun Salters-sedällä oli ajos kämmenessään, hän kykeni perkkaamaankin pelkän tuntoaistin opastamana. Hän osasi ohjata kuunaria kohtalaisessa ilmassa kasvoillaan tuntemansa tuulen hivelyn mukaan, käännellen ruoriratasta juuri silloin ja sillä tavoin kuin alus kulloinkin vaati. Kaiken tämän hän teki aivan vaistomaisesti, samoin kuin hän kapuili köysistössä ja hallitsi venettään kuin oman ruumiinsa jäsentä. Mutta hän ei voinut jakaa tietojansa Harveylle.
Kuitenkin oli kuunarilla saatavissa paljon hyödyllisiä yleistietoja, kun myrskyisinä päivinä loikoiltiin kanssissa tahi istuskeltiin kajuutan laatikoilla, varakapineitten, silmusnaulojen, lyijyluotien ja renkaitten pitäessä kalinaansa keskustelujen lomassa. Disko kertoi valaanpyynti-retkistään viisikymmen-luvulla, suurista naarasvalaista, joita surmattiin poikastensa viereltä, kuolinkamppailuista mustilla, ärjyvillä ulapoilla, verisuihkuista, jotka purskuivat neljäkymmentä jalkaa korkealle ilmaan, pirstoiksi ruhjotuista veneistä, patenttiraketeista, jotka laukesivat väärästä päästä ja pommittivat säikähtynyttä miehistöä, valaitten palottelusta ja ihran keittämisestä, sekä siitä kauheasta tapahtumasta vuonna '71, jolloin kaksitoistasataa miestä joutui kodittomiksi jäälle kolmessa päivässä — ihmeellisiä kertomuksia, tosia kaikki. Mutta vielä ihmeellisempiä olivat hänen kertomuksensa turskista, kuinka ne väittelivät ja keskustelivat omista asioistaan syvällä vedessä kölin alla.
Pitkän Jackin harrastus liikkui enemmän yliluonnollisten asiain piirissä. Hän piti heitä äänettöminä esittämällä kaameita tarinoita Monomoy-rannikon kyöpeleistä, jotka matkivat ja pelottelevat yksinäisiä simpukanpyytäjiä, ranta-aaveista ja särkkäkummittelijoista, joita ei ollut oikealla tavalla haudattu, Tulisaaren kätketystä aarteesta, jota merirosvo Kiddin miehistön henget vartioivat, aavelaivoista, jotka purjehtivat sumussa suoraan yli Truron kaupunkikunnan, eräästä Maine-valtion satamasta, missä ei kukaan paitsi joku muukalainen ankkuroi kahta kertaa erääseen määrättyyn kohtaan, koska jonkun laivan kuollut miehistö soutaa keskiyöllä laivan sivulle, ankkuri vanhanaikaisen veneensä keulassa, ja viheltää — ei huuda, vaan viheltää — luokseen sen miehen sielua, joka häiritsi heidän rauhaansa.