Englantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä virheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs kenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin käytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys rykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön jälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman joukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä sotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon tahi hirtettäköön jälkeenpäin — muiden rohkaisemiseksi — mutta älköön halvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.
Hän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin vuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut ollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi vahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä hänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee mielellään — Intiassa hän haluaa koota rahaa — eikä hän mitenkään tahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon kasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa selittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä niinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan tulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla ammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain sentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja joko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi rivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut neljän vuoden aikana.
Epätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän kuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden jäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna asetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma, tavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos hän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja — kaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on tehtävä — hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä mielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää olkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun vanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin tällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: — "Ne ampuvat ja pitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja silloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!"
Mutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina kopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: "mikä helvetti nyt on?" kun komppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: "Eturivi, pistimet kiinni. Lujaan siellä — lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle — ei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!" ja niin edespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun kuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi uuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän pääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut vihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa innostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka, vastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä kuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea väristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee käskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa; eikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty englantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että sekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja komppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle ja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään takaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät pakene kahta kertaa.
Noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki, jotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän armeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa aikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla älyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään sanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea, herrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä todenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen: "Käsikirja niin käskee." Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen, päästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste, ja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä itsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa häntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas ylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä vieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt, raatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä ja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä sääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on jonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole opettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia seurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat olleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota muuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat taipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin valtakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän upseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän harjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että tervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen ja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä kahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä ja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee sankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä on "kolautettu", "mukiloitu", "raapaistu" tahi "leikelty", ja sitten hän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi pikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan, petkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee taas rajalle.
Tämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia koiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja pillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat syntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin sitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew, rohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä selkään "Fore and Aft'in" päärumpalilta.
Jakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin samanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He noituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta purren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli kotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon käsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut varhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli ollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili synnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut kerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa rykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä "kultuksi". He eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan ja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja etsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.
Toiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän käytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin päätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin häntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset olivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita ismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin sporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia vastaan; ja se tuotti rahaa.
Eräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu tupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille, jotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin "oli haissut niin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa" ja että hän yksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.
"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse", sanoi Jakin rauhallisesti.