"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut kutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina."
"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen hän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus — tavattoman hävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä — rupean minä sotamieheksi. Sitten vuoden perästä olen korpraali — kun kerran tietää jo, niinkuin minä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En tahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin temppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin hyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä pyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin saatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun likaisiin näppiisi."
"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean myös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ, sanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden päästä. Silloin minä olen miltei korpraali."
Näin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät mallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi hakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä — "ei", kuten hän sanoi Jakinille, "aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni alkuun". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu enemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan, ja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli "takertua hienohelmojen pauloihin".
Mutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan hyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee lähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota lyhykäisyyden vuoksi nimitämme "kadonneiden heimojen sodaksi".
Kasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja kasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia, jotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli parikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi majureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun karkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä kaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa. Useimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta; alemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit olivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli kirjoitettu lippuihin — uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa oli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.
He tahtoivat lähteä rajalle — he tahtoivat kaikin mokomin päästä — mutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt heille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta, koulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin kuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen piirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien tehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli kartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei voinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain olivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla kuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä ja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja lepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun "niggerien" kanssa, jotka pötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä. Sentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat aliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa. Pääpaikoissa sanottiin: "Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime ikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia asettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää." Ja tämä olisi tapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu — kipeästi kaivattu — rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja alkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. "Tehkää niistä ja kahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati", käskettiin pääpaikasta. "Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat tietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja vitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi saattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt päivänsä."
Eversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella tuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin puteli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat tanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa revolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä. Mihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle? Montako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?
He aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.
"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin varastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä", sanoi Jakin pistävän ivallisesti.