"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi käynytkin, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä paljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua meidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin selkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta minua — mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee valittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle."
Toinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli totinen.
"Minkätapaisia nämä pojat ovat?" hän kysyi rykmentin kersanttivanhimmalta.
"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir", virkkoi tämä arvoisa virkamies — ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, — "ovat he valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?"
"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?" sanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.
"No niin, antakaa varoitus — kunnollinen!" sanoi eversti äkäisesti, ja kun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle syntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan johtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.
"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine naamoineen", ärjäisi soittokunnan johtaja, "saa päärumpali piestä teidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät."
Sitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä, punaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan torvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli epäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein lausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.
"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa, Lew", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja yöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.
"Mitä hän sanoi?" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.