Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä, siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.
Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft" hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin seistiin rivit suljettuina.
Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä, että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen kolmen jalan pituista puukkoa.
"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa, ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne — yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.
Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät melskeeseen — yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon, tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat, mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.
"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä, vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden ympärikäännöksen.
Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.
"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan, haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.
"Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.
Poikaset, poikaset, joutukaa!
Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,
Halle ja, halle ja, halleluja!"
Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten: