Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta. Hän selitti sen jälestäpäin.
Sitten ääni huudahti: — "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän tiedämme lähimmäisemme elämästä — joka muutoin ei muita koskekaan — ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi. Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se oli liian suoraan menemistä asiaan.
Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä kukaan virkkanut sanaakaan.
Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta hän änkytti kuitenkin: — "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni ole ollut vaimoa!" — "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.
Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme, väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.
Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta. Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista. Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M. Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi hyvin kohteliaasti: — "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne olisi kumminkin enemmän vakuuttava."
Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella äänellä: — "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni — minun laillisesti vihityn mieheni — lukea se ääneensä — jos hän uskaltaa!"
Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa, kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: — "Sinä peijakkaan veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin oli kirjoitettu: — "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka, olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun 23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."
Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa, irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus. Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla. Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä tulen kanssa, ei pilallakaan.
Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka, shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi "vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten päät pyörälle.