Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia, johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt, ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.
Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:
"Kunnon sotatoverit — kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma — mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri. "Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani — näpsäytän sormiani hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä — kuinka monta — miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään — ei niin mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään. "Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään — minkä täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän oli juuri tuollainen pikkuinen — sattuma, jota ei kukaan muistanut. Nyt hän on tuo. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin urhoollisiksi — semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" — hän viittasi katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa — tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.
"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."
Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin upseereista oli eronnut saadusta virastaan.
Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina — myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.
"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.
"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.
"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"
"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.