Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä everstiä kohtaan.
"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan lähetettiin toiseen paikkaan — kuinka te nyt sanottekaan? — seutuun. Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" — mies nyykäytti päätään myöntäen ja vavahtaen — "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista — sitä, enemmän kuin monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt anteeksi everstiltämme. Ah!"
Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen, Valko-husaarit — ikävä sanoa — osoittivat epäkristillistä mieltymystä ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.
"Siivommin! Viisikymmentäkuusi — viisikymmentäviisi — viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin Limmason — hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut hukkaan."
"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet helvettiin ensin", säesti messi.
"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.
Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.
"Tiedättekö kuka olette?"
Hän hymähti hieman.
"Tiedättekö olevanne Limmason — luutnantti Limmason, Valko-husaari?"